Joulu on jo ovella

Ihan aluksi pakko fiilistellä, sain sydänlääkäriltä tänään luvan myös vähän kovatehoisempaan treenaamiseen, koska miun sydän on niin hyvässä kunnossa! Oikeestaan se tekee todennäköisesti kuulema vaan hyvää miun jaksamisen kannalta. Ainoastaan täysin kova pelaaminen ja piippuun asti vetäminen ovat edelleen kieltolistalla.

Niin se vaan joulu tulee tänäkin vuonna, vaikka se vähän erilainen onkin kuin mihin oon tottunut. Jos viime vuodet oon ollut joulunaikaan melkein kuukauden ajan Joensuussa, niin tänä vuonna vierailu jää kolmeen päivään, eikä perinteisiä töitä S-Marketissakaan ole luvassa. Vaikka se ehkä erikoiselta kuulostaakin, niin miusta on ollut tosi kiva olla koulun joululomalla meidän ässällä töissä, sieltä oon ihan viimestään aina saanut joulufiiliksen. Syy pikaiseen jouluvierailuun on nyt torstaina oleva ensimmäinen kuvaus, jossa katsotaan miten hoidot ovat alkaneet vaikuttamaan, ja 27. päivä onkin sitten jo seuraava hoitokerta eli Jyväskylään täytyy palata jo edellisenä iltana. Joululahjojen kanssa oon tänä vuonna ollut vähän huono, ei vaan ole virta riittänyt ihan kaikkeen. Tykkään oikeesti muutenkin lahjojen antamisesta tosi paljon kuin pelkästään jouluna. Varsinkin jos saan idea jostain todella sopivasta lahjasta jollekin, saatan yllättää ihan ilman mitään syytä. Antaminen on oikeesti hauskempaa kuin saaminen, siitä saa itelleenkin niin hyvän mielen, kun näkee miten pienikin ajatuksella tehty yllätys piristää jonkun päivää😊

Viime viikolla neljännen hoidon jälkeen pari päivää välillä tuntui, että ei jestas vielä kahdeksan hoitokertaa jäljellä, ei tule mitään... Mutta sitten lauantaina sain loistavan muistutuksen siitä, mikä joukkuelajeissa minuu vaan vetää puoleensa. Lauantaipäivän pelireissu pelien ja shoppailun merkeissä joukkueen kanssa piristi niin kovasti, että siitä sai taas virtaa pitkäksi aikaa! Hetkeen en ole käynyt niin hymy korvissa nukkumaan kuin tuon päivän jälkeen. Voin melkein lyödä vetoa, että jokainen joukkuelajeja harrastanut tietää, mistä puhun. Joukkueessa mukana oleminen on ihan oma maailmansa. Melkein kuin toinen perhe, kaikenlaisia tunteita jaetaan niin kentällä kuin myös sen ulkopuolella. Suurin syy siihen, miksi aikoinaan valitsin lajikseni koriksen enkä keihäänheittoa olikin se, että epäonnistumisetkin jaetaan yhdessä joukkueena, mutta tietysti myös ne onnistumiset tuntuvat porukassa koettuna myös sata kertaa kivemmilta😎 Käytännössä aina miun parhaat kaveritkin ovat tulleet urheilun kautta, ja tulee varmaan aina tulemaankin, koska samanhenkisyys on niin vahvaa.

Pelipäivän rutiineita ei rikota, vaikka ite ei pelillä oliskaan. Aamupuuro ja kaakao on pakollisia!

En ole miun joukkueesta hirveesti vielä mitään kertonutkaan. En voi muuta sanoa, kun että miun joukkuelaiset ei olisi paremmin voinut ottaa minuu porukkaan mukaan, vaikka muutama pelaaja on pelannut sählyä jo silloin, kun mie opettelin vielä puhumaan. Neljä kertaa joukkuetta ja seuraa vaihtaneena pystyn sanomaan, että joukkueen vaihtaminen on aina aluksi jännittävää, mutta nyt se oli vielä tietysti ihan ekstrajännää, koska hyppäsin mukaan melko aloittelijana monta vuotta pelanneiden mukaan. Todella nöyränä lähdinkin kokeneempien pelaajien sekaan. Mutta ihan turhaan jännitin, kertaakaan ei ole tarvinnut tuntea, että kukaan olisi kattonut nenänvartta pitkin, vaikka varmasti oon välillä onnistunut kirjaimellisesti sähläilemään kentällä ihan kunnolla. Sen sijaan oon saanut ihan hurjasti neuvoja ja tsemppejä joukkuekavereilta, ja niistä neuvoista oon koittanut mahdollisimman paljon imeä oppeja itelleni mukaan. Miun joukkuelaiset myös sanovat, että jos selvisin miun rookiekasteestakin niin tämmönen imusolmukesyöpä on pikku juttu😁 Sitä ei moni tiiä, harva arvaa ja lopuille ei kerrota, mitä oon rookiekasteena joutunut kokemaan, mutta jonkunnäkönen "ei ole koskaan ennen edes pelannut sählyä" –lisä siihen taisi kuulua😅 Muut meidän joukkueen uudet kasvot tälle kaudelle selvisivät nimittäin huomattavasti helpommalla... Mutta ei siinä, kivaa oli anyway, se on tärkeintä!

Tämmösiä kivoja tyyppejä löytyy BeeKakkosesta!

Vaikka joulupyrähdys Joensuussa onkin harmittavan lyhyt, samalla on myös ihana olo siitä, että joulu on tänäkin vuonna tullessaan jotain pysyvää ja tuttua, vaikka elämä muuten onkin aika päälaellaan. Ja täytyy ajatella positiivisen kautta! Joulusiivoukselta oon tänä vuonna välttynyt kokonaan, ja käytännössä juoksen suoraan valmiiseen joulupöytään (kiitos äiti!)😎 Mie ja miun The Ugly Christmas Sweater ollaan valmiita.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille, muistakaa syödä hyvin!

Palataan ensi vuonna.

Round 3

Kolme hoitokertaa takana ja yheksän vielä edessä. Siitä ne vähenee, hitaasti mutta varmasti. Seuraavan kolmen hoitokerran jälkeen ollaankin jo puolessa välissä, neljäsosa takana jo nytkin! Tällä kertaa hoitojen jälkeinen viikko oli paljon helpompi kuin edellisellä kerralla, jossain välissä melkein tuntui, että hoitoja ei olisi ollut ollenkaan. Ei siinä en valita missään nimessä, toivotaan että seuraavan hoitokerran jälkeen ei sitten tule kooma tänkin kerran puolesta. Totta kai pieni ekstraväsymys oli läsnä nytkin, ja sen takia tulikin pari hoidon jälkeistä päivää pelattua varman päälle rauhallisesti ulkoillen ja television laatutarjontaa tuijottaen.

Tähän mennessä ehdottomasti suurin tunnereaktio koettiin pari viikkoa sitten treeneissä tai oikeastaan niiden jälkeen. Niitä treenejä ennen olin sairastumiseni jälkeen vielä kiltisti pysynyt omassa treeninurkkauksessani viemässä tuoleja kahville ja jumppaamassa vetoa, ettei se ihan aina karkaisi seinille. Noissa treeneissä sitten tuli pakottava fiilis, että pakko päästä käymään oikeasti kentän puolella, ei malta enää vaan kattoa sivusta. Olihan se sitten treenien lopussa päästävä kentälle yhden vaihdon ajaksi. Taisi sitten lipsahtaa vielä hetken päästä toinenkin vaihto, kun vauhtiin pääsi😄 Yhden vedonkin kerkesin saada aikaseksi, mutta se päätyi erittäin pahasti suoraan seinille. Lisätreenitunteja siis edessä. Vaikka vauhti oli itelläni todella kevyt höntsä, eikä pallon perään kiihkoillut niin kuin normaalisti, se fiilis minkä parista vaihdosta sai, oli jotain mitä ei voi oikein sanoilla kuvailla. Käytännössä pieni juttu, mutta miulle aika iso. Ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen miulle tuli kaikkein vahvimmin siellä kentällä ollessa semmonen olo, että oon oikeesti normaali. Kotiin päästyä tuo valtava onnellisuuden ja normaaliuden tunne purkautukin aika isona kyynelvyörynä, mutta ne oli ehdottomasti ilon kyyneleitä😊

O2 naisten pelissä Classicia vastaan Veikkauksen raadissa Jena + nimettömät kommentaattorit.

Ennen itsenäisyyspäivää nenä vei miut taas kotiin Joensuuhun, ja itsenäisyyspäivän vietinkin miun yhden lempipuuhan parissa eli syöden. Mennyt itsenäisyyspäivä sai ensimmäistä kertaa vähän eri näkökulmasta miettimään, miten iloinen ja ylpeä saakaan olla suomalaisuudestaan. Luonnollisesti tuli nyt mietittyä ennen kaikkea Suomen terveydenhuollon osaamista ja pätevyyttä. Kuinka luottavaisin mielin miekin voin nyt elämääni elää, kun tiedän olevani hyvissä käsissä, hoidot ovat ihan huippuluokkaa ja tuottavat hyviä tuloksia. Näin ei kuitenkaan ole monellakaan muulla miun kanssa samassa tilanteessa olevalla muualla maailmassa. Paljon tarkemmin tuli nyt muun muassa seurattua sotaveteraanien puheita siitä, mikä on alunperin mahdollistanut sen, että ollaan tässä tilanteessa. Ei sillä ettenkö aiemmin olisi suomalaisuutta arvostanut, mutta tällaiset jutut laittaa ehkä ajattelemaan asioita eri tavalla kuin ennen. Kyllä täytyy myöntää että oon nyt kiitollisempi kuin koskaan ennen siitä, että oon syntynyt Suomeen.

Joensuu pisti parastaan itsenäisyyspäivänä.

Miun kalenteri täyttyy tällä hetkellä käytännössä pelkästään sairaalakäynneistä, treeneistä, omista peleistä sekä tietysti kovana penkkiurheilijana myös kaikista mahdollisista muista peleistä, mitä voi käydä paikan päällä kattomassa tai tuijottaa ruudun kautta. Parhaimmillani tässä joku päivä katoin yhtä peliä telkkarista, toista koneelta ja kolmatta seurasin liveseurannasta. Sanotaanko että aika unelmakalenteri, jos sairaalakäynnit jätetään pois! Erityisesti merkattuna nyt on tietysti miesten salibandyn MM-kisat, ja päivän ohjelma rakennetaan ehdottomasti niin, että ainakin Suomen pelien aikaan ollaan ruudun ääressä. Erityisterkut ja tsempit haluun lähettää Tero Tiitulle, kun se laita otti kentälle tullessa niskalenkin Viroa vastaan pelatussa pelissä. Toistaiseksi lyhyeen sählyuraani nähden oon nimittäin miekin päässyt suhteellisen useasti tutkimaan mitä sieltä kentän pinnasta löytyy, kun oon joutunut laidan uhriksi kentälle tai vaihtoon tullessa. Ei myö löysät koripalloilijat olla totuttu nostamaan jalkaa niin korkeelle... Mutta rohkasevaa nähdä, että sitä sattuu paremmissakin piireissä😎 Hurjasti tsemppiä koko Suomen joukkueelle ja tuokaahan se poika sunnuntaina kotiin!

En tiiä koska pitää huolestua siitä, että videomateriaali mitä miun treeneisä löytyy, sisältää aika paljon muuta kuin sählyä... Tällä kertaa löysin kaveriksi sähköpotkulaudan. Pallot löytyy kuitenkin jo maalista eli loppuleikit menossa, ja lapsihan on terve kun se leikkii😁 Ja eihän tää onneksi edelleenkään oo niin vakavaa!