Joulu on jo ovella

Ihan aluksi pakko fiilistellä, sain sydänlääkäriltä tänään luvan myös vähän kovatehoisempaan treenaamiseen, koska miun sydän on niin hyvässä kunnossa! Oikeestaan se tekee todennäköisesti kuulema vaan hyvää miun jaksamisen kannalta. Ainoastaan täysin kova pelaaminen ja piippuun asti vetäminen ovat edelleen kieltolistalla.

Niin se vaan joulu tulee tänäkin vuonna, vaikka se vähän erilainen onkin kuin mihin oon tottunut. Jos viime vuodet oon ollut joulunaikaan melkein kuukauden ajan Joensuussa, niin tänä vuonna vierailu jää kolmeen päivään, eikä perinteisiä töitä S-Marketissakaan ole luvassa. Vaikka se ehkä erikoiselta kuulostaakin, niin miusta on ollut tosi kiva olla koulun joululomalla meidän ässällä töissä, sieltä oon ihan viimestään aina saanut joulufiiliksen. Syy pikaiseen jouluvierailuun on nyt torstaina oleva ensimmäinen kuvaus, jossa katsotaan miten hoidot ovat alkaneet vaikuttamaan, ja 27. päivä onkin sitten jo seuraava hoitokerta eli Jyväskylään täytyy palata jo edellisenä iltana. Joululahjojen kanssa oon tänä vuonna ollut vähän huono, ei vaan ole virta riittänyt ihan kaikkeen. Tykkään oikeesti muutenkin lahjojen antamisesta tosi paljon kuin pelkästään jouluna. Varsinkin jos saan idea jostain todella sopivasta lahjasta jollekin, saatan yllättää ihan ilman mitään syytä. Antaminen on oikeesti hauskempaa kuin saaminen, siitä saa itelleenkin niin hyvän mielen, kun näkee miten pienikin ajatuksella tehty yllätys piristää jonkun päivää😊

Viime viikolla neljännen hoidon jälkeen pari päivää välillä tuntui, että ei jestas vielä kahdeksan hoitokertaa jäljellä, ei tule mitään... Mutta sitten lauantaina sain loistavan muistutuksen siitä, mikä joukkuelajeissa minuu vaan vetää puoleensa. Lauantaipäivän pelireissu pelien ja shoppailun merkeissä joukkueen kanssa piristi niin kovasti, että siitä sai taas virtaa pitkäksi aikaa! Hetkeen en ole käynyt niin hymy korvissa nukkumaan kuin tuon päivän jälkeen. Voin melkein lyödä vetoa, että jokainen joukkuelajeja harrastanut tietää, mistä puhun. Joukkueessa mukana oleminen on ihan oma maailmansa. Melkein kuin toinen perhe, kaikenlaisia tunteita jaetaan niin kentällä kuin myös sen ulkopuolella. Suurin syy siihen, miksi aikoinaan valitsin lajikseni koriksen enkä keihäänheittoa olikin se, että epäonnistumisetkin jaetaan yhdessä joukkueena, mutta tietysti myös ne onnistumiset tuntuvat porukassa koettuna myös sata kertaa kivemmilta😎 Käytännössä aina miun parhaat kaveritkin ovat tulleet urheilun kautta, ja tulee varmaan aina tulemaankin, koska samanhenkisyys on niin vahvaa.

Pelipäivän rutiineita ei rikota, vaikka ite ei pelillä oliskaan. Aamupuuro ja kaakao on pakollisia!

En ole miun joukkueesta hirveesti vielä mitään kertonutkaan. En voi muuta sanoa, kun että miun joukkuelaiset ei olisi paremmin voinut ottaa minuu porukkaan mukaan, vaikka muutama pelaaja on pelannut sählyä jo silloin, kun mie opettelin vielä puhumaan. Neljä kertaa joukkuetta ja seuraa vaihtaneena pystyn sanomaan, että joukkueen vaihtaminen on aina aluksi jännittävää, mutta nyt se oli vielä tietysti ihan ekstrajännää, koska hyppäsin mukaan melko aloittelijana monta vuotta pelanneiden mukaan. Todella nöyränä lähdinkin kokeneempien pelaajien sekaan. Mutta ihan turhaan jännitin, kertaakaan ei ole tarvinnut tuntea, että kukaan olisi kattonut nenänvartta pitkin, vaikka varmasti oon välillä onnistunut kirjaimellisesti sähläilemään kentällä ihan kunnolla. Sen sijaan oon saanut ihan hurjasti neuvoja ja tsemppejä joukkuekavereilta, ja niistä neuvoista oon koittanut mahdollisimman paljon imeä oppeja itelleni mukaan. Miun joukkuelaiset myös sanovat, että jos selvisin miun rookiekasteestakin niin tämmönen imusolmukesyöpä on pikku juttu😁 Sitä ei moni tiiä, harva arvaa ja lopuille ei kerrota, mitä oon rookiekasteena joutunut kokemaan, mutta jonkunnäkönen "ei ole koskaan ennen edes pelannut sählyä" –lisä siihen taisi kuulua😅 Muut meidän joukkueen uudet kasvot tälle kaudelle selvisivät nimittäin huomattavasti helpommalla... Mutta ei siinä, kivaa oli anyway, se on tärkeintä!

Tämmösiä kivoja tyyppejä löytyy BeeKakkosesta!

Vaikka joulupyrähdys Joensuussa onkin harmittavan lyhyt, samalla on myös ihana olo siitä, että joulu on tänäkin vuonna tullessaan jotain pysyvää ja tuttua, vaikka elämä muuten onkin aika päälaellaan. Ja täytyy ajatella positiivisen kautta! Joulusiivoukselta oon tänä vuonna välttynyt kokonaan, ja käytännössä juoksen suoraan valmiiseen joulupöytään (kiitos äiti!)😎 Mie ja miun The Ugly Christmas Sweater ollaan valmiita.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille, muistakaa syödä hyvin!

Palataan ensi vuonna.

Round 3

Kolme hoitokertaa takana ja yheksän vielä edessä. Siitä ne vähenee, hitaasti mutta varmasti. Seuraavan kolmen hoitokerran jälkeen ollaankin jo puolessa välissä, neljäsosa takana jo nytkin! Tällä kertaa hoitojen jälkeinen viikko oli paljon helpompi kuin edellisellä kerralla, jossain välissä melkein tuntui, että hoitoja ei olisi ollut ollenkaan. Ei siinä en valita missään nimessä, toivotaan että seuraavan hoitokerran jälkeen ei sitten tule kooma tänkin kerran puolesta. Totta kai pieni ekstraväsymys oli läsnä nytkin, ja sen takia tulikin pari hoidon jälkeistä päivää pelattua varman päälle rauhallisesti ulkoillen ja television laatutarjontaa tuijottaen.

Tähän mennessä ehdottomasti suurin tunnereaktio koettiin pari viikkoa sitten treeneissä tai oikeastaan niiden jälkeen. Niitä treenejä ennen olin sairastumiseni jälkeen vielä kiltisti pysynyt omassa treeninurkkauksessani viemässä tuoleja kahville ja jumppaamassa vetoa, ettei se ihan aina karkaisi seinille. Noissa treeneissä sitten tuli pakottava fiilis, että pakko päästä käymään oikeasti kentän puolella, ei malta enää vaan kattoa sivusta. Olihan se sitten treenien lopussa päästävä kentälle yhden vaihdon ajaksi. Taisi sitten lipsahtaa vielä hetken päästä toinenkin vaihto, kun vauhtiin pääsi😄 Yhden vedonkin kerkesin saada aikaseksi, mutta se päätyi erittäin pahasti suoraan seinille. Lisätreenitunteja siis edessä. Vaikka vauhti oli itelläni todella kevyt höntsä, eikä pallon perään kiihkoillut niin kuin normaalisti, se fiilis minkä parista vaihdosta sai, oli jotain mitä ei voi oikein sanoilla kuvailla. Käytännössä pieni juttu, mutta miulle aika iso. Ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen miulle tuli kaikkein vahvimmin siellä kentällä ollessa semmonen olo, että oon oikeesti normaali. Kotiin päästyä tuo valtava onnellisuuden ja normaaliuden tunne purkautukin aika isona kyynelvyörynä, mutta ne oli ehdottomasti ilon kyyneleitä😊

O2 naisten pelissä Classicia vastaan Veikkauksen raadissa Jena + nimettömät kommentaattorit.

Ennen itsenäisyyspäivää nenä vei miut taas kotiin Joensuuhun, ja itsenäisyyspäivän vietinkin miun yhden lempipuuhan parissa eli syöden. Mennyt itsenäisyyspäivä sai ensimmäistä kertaa vähän eri näkökulmasta miettimään, miten iloinen ja ylpeä saakaan olla suomalaisuudestaan. Luonnollisesti tuli nyt mietittyä ennen kaikkea Suomen terveydenhuollon osaamista ja pätevyyttä. Kuinka luottavaisin mielin miekin voin nyt elämääni elää, kun tiedän olevani hyvissä käsissä, hoidot ovat ihan huippuluokkaa ja tuottavat hyviä tuloksia. Näin ei kuitenkaan ole monellakaan muulla miun kanssa samassa tilanteessa olevalla muualla maailmassa. Paljon tarkemmin tuli nyt muun muassa seurattua sotaveteraanien puheita siitä, mikä on alunperin mahdollistanut sen, että ollaan tässä tilanteessa. Ei sillä ettenkö aiemmin olisi suomalaisuutta arvostanut, mutta tällaiset jutut laittaa ehkä ajattelemaan asioita eri tavalla kuin ennen. Kyllä täytyy myöntää että oon nyt kiitollisempi kuin koskaan ennen siitä, että oon syntynyt Suomeen.

Joensuu pisti parastaan itsenäisyyspäivänä.

Miun kalenteri täyttyy tällä hetkellä käytännössä pelkästään sairaalakäynneistä, treeneistä, omista peleistä sekä tietysti kovana penkkiurheilijana myös kaikista mahdollisista muista peleistä, mitä voi käydä paikan päällä kattomassa tai tuijottaa ruudun kautta. Parhaimmillani tässä joku päivä katoin yhtä peliä telkkarista, toista koneelta ja kolmatta seurasin liveseurannasta. Sanotaanko että aika unelmakalenteri, jos sairaalakäynnit jätetään pois! Erityisesti merkattuna nyt on tietysti miesten salibandyn MM-kisat, ja päivän ohjelma rakennetaan ehdottomasti niin, että ainakin Suomen pelien aikaan ollaan ruudun ääressä. Erityisterkut ja tsempit haluun lähettää Tero Tiitulle, kun se laita otti kentälle tullessa niskalenkin Viroa vastaan pelatussa pelissä. Toistaiseksi lyhyeen sählyuraani nähden oon nimittäin miekin päässyt suhteellisen useasti tutkimaan mitä sieltä kentän pinnasta löytyy, kun oon joutunut laidan uhriksi kentälle tai vaihtoon tullessa. Ei myö löysät koripalloilijat olla totuttu nostamaan jalkaa niin korkeelle... Mutta rohkasevaa nähdä, että sitä sattuu paremmissakin piireissä😎 Hurjasti tsemppiä koko Suomen joukkueelle ja tuokaahan se poika sunnuntaina kotiin!

En tiiä koska pitää huolestua siitä, että videomateriaali mitä miun treeneisä löytyy, sisältää aika paljon muuta kuin sählyä... Tällä kertaa löysin kaveriksi sähköpotkulaudan. Pallot löytyy kuitenkin jo maalista eli loppuleikit menossa, ja lapsihan on terve kun se leikkii😁 Ja eihän tää onneksi edelleenkään oo niin vakavaa!

To be continued

Täysin sattumaa, että teksti tulee ulos Saku Koivun synttäripäivänä, tajusin itekin asian vasta, kun olin jo tekstin kerennyt julkasta. Mutta jälkieditoinilla saadaan onnittelutkin vielä mukaan eli paljon onnea miun esimerkille Sakulle!

Parisen viikkoa ekasta tekstistä kulunut ja toinen hoitokertakin jo takana, joten aika jatkaa kirjoittelua ja kurkata mitä nämä pari viikkoa ovat pitäneet sisällään. Ja niin kuin ekassa tekstissä lupasin, ajattelin myös kertoa tarkemmin, mikä tauti miulla oikeesti onkaan.

Isänpäiväviikonloppuna ennen toista hoitokertaa kerkesin pyörähtämään kotikotona Joensuussa useemman päivän. Samana viikonloppuna olisi ollut myös lacrossen maajoukkueleiri Lahdessa, mutta luonnollisesti en sinne pystynyt osallistumaan. Ensi vuonna on kisavuosi, kun naisten MM-kisat pelataan Englannissa. Paikka kisakoneessa oli totta kai miunkin mielessä, ja vaikka olisinkin pelikunnossa ensi kesänä niin miun olisi pitänyt pystyä osallistumaan nyt marras- ja joulukuun leireille, jotta olisin ollut karsinnassa vielä mukana. Totta kai se harmittaa, mutta kaikkea ei voi saada ja onneksi tulee uusia kisoja! Johan sitä tuli oltua toissa kesänä U19 MM-kisoissa Skotlannissa niin oishan Britit ihan nähty paikka jo muutenkin! En myöskään ole liikaa ollut aikasempina isänpäivinä kotona, koska yleensä ne päivät ovat menneet jossain urheilun perässä menossa, joten oli kiva kerrankin olla paikalla. Isänpäivä oli tosi meidän näkönen, ruokaa ja korista, kun käytiin kattomassa Katajan naisten peliä miunkin ensimmäisellä ja aidolla kotikentällä Urkalla😊

Joensuussa oli aika hyvä käydä jumppaamassa vetoa kohdilleen aamusin!

Sitten tästä itse taudista. Miun imusolmukesyövän tyypiksi varmistui Hodgkinin lymfooma eli se nuorille tyypillinen muoto. Vaikka tauti onkin tyypillinen niin kaverin kanssa laskettiin, että mahdollisuus saada kyseinen tauti on noin 0,002%. Ovat saaneet tähdet olla kohdillaan, että oon itelleni tämmösen onnistunut haalimaan. Täytyy harkita lottoamisen alottamista tosissaan! Nykypäivänä hoidot tähän tautiin ovat jo niin kehittyneitä, että puhutaan pelkästään että se parannetaan. Lääkäritkin totesivat, että jos joku syöpä pitäisi ottaa niin mieluiten imusolmukesyöpä, koska ennusteet ovat nykyisin niin hyvät. Joten erittäin luottavaisin mielin ollaan liikenteessä!

Pahkuroita miun kehosta löytyi kolmesta imusolmukkeesta, keuhkojen välistä kateenkorvasta, soliskuopasta ja pernasta. Soliskuopasta löytynyt pahkura leikattiin koepalaksi kokonaan pois, ja muistona siitä on enää kaulan alueella oleva viiden sentin kokoinen taisteluarpi. Jäljellä on siis kaksi ylimääräistä, ja kohta ei enää niitäkään. Hoitokertoja on nyt takana kaksi ja jäljellä niitä on vielä kymmenen. Hoitoina saan sytostaatteja eli solunsalpaajia tipan kautta suoraan suoneen kahden viikon välein. Hoidot saan päiväsairaalan puolella, niihin menee noin neljä tuntia aikaa ja sitten pääsen kotiin, joten onneksi sairaalassa jumittamista ei pahemmin tule. Ensimmäinen välikatsaus on neljän hoitokerran jälkeen, jolloin tiedetään, kuinka hoidot ovat alkaneet vaikuttamaan.

Viime viikon tiistaina oli siis toinen hoitokerta ja pari päivää sen jälkeen meni käytännössä nukkuessa. En mie kuitenkaan koko viikkoa ollut sählystä erossa, kun loppuviikosta olo alkoi taas korjaantua. Minuu pyydettiin jopa lähtemään lauantaiksi O2 naisten nelosjoukkueen valmentajaksi niiden pelireissulle, mutta oli pakko kieltäytyä tarjouksesta. En uskaltanut lähteä vielä kiihkoilemaan reissun päälle, kun hoidoista oli niin lyhyt aika. Siellä oliskin ollut kokenut ammattivalmentaja penkin päässä! Oonhan mie joskus koriksessa pikkujunnuja valmentanut, eikö se oo aika sama?😄 Valmentajan pestin sijasta suuntasin lauantaina Palokkaan kattomaan Happeen naisten peliä. Kävin myös zoomailemassa itelleni uutta mailaa, kun nykysestä alan olla kasvanut niin sanotusti ohi jo. Vielä ei kuitenkaan uutta kaveria mukaan tarttunut vaan asia on mietinnän alla. Suosituksia otetaan vastaan!

Käytiin sunnuntaina haaveilemassa ulkojäistä.

Sairauden toteamisesta alkaa olla nyt kuukausi aikaa, ja aika on mennyt kyllä tosi nopeasti. Toivon vaan, että aika menee jatkossakin yhtä nopeasti, ja kohta oliskin jo kevät. Keväällä miun pitäs tähän tietoon alkaa olemaan taas terveiden kirjoissa ja heräillä talviuniltani. Jos jotain oon jo erityisesti oppinut niin ihmisistä kaikenlaista uutta. Oon huomannut, että joitain läheisempiä ihmisiä, joita uskoin kiinnostavan muutenkin miten miulla menee niin niistä ei ookkaan kuulunut yhtään mitään. Toisaalta taas etenkin yksi ennestään tuntemattomampi tuttu on ollut positiivinen ylläri! Jos tunnistat ittesi jälkimmäisestä niin ota pelkästään kohteliaisuutena😊 Meidän viime viikon juttelut oli piristävää vaihtelua kooman keskelle!

Loppukevennyksenä nopea otos eilisen illan neppailu(tanssi)hetkestä. Näin mie siis treenaan! "Älä sano et sie käyt kuvaa voi juma". Kuvaaja pääsi yllättämään, mutta onneksi tää ei oo niin vakavaa (kuvanlaatukaan ei ota asiaa vakavasti)😎

Jump on the bandwagon

Hei sie siellä, kiva kun oot löytänyt miun blogiin! Ajattelin alottaa blogikirjotukset vähän raottamalla sitä kuka olen, mistä tulossa ja mihin menossa...

Eli Jenna Viljakainen, ikää 21 vuotta ja tällä hetkellä asun Jyväskylässä, koska yliopisto-opinnot miut tänne veti. Ylpeenä omasta murteesta voin kertoa että kotosin oon kaukaa idästä eli Joensuusta. Urheilupohjat on pitkälti saatu koripalloparketeilta, mutta myös lacrossen pelaaminen kesälajina on viime vuodet kuulunut valikoimaan. Tulihan sitä nuorempana harrastettua myös kaikkea muuta mahdollista aina luistelusta voimisteluun ja yleisurheiluun. Ei kai muuta oleellista, urheilua, koulua ja kavereita, semmostahan miun elämä on käytännössä aina ollut!

Sitten palataan tämän vuoden kevääseen. Koriskausi loppui ja silloin tuntui, että koriksesta oli nyt saatu jonkinnäköinen ähky. Kävin paljon kattomassa salibandypelejä viime kauden aikana, ja jo silloin ajattelin useampaan kertaan, että vitsit kun vielä uskaltaisi lähteä kokeilemaan uutta lajia. Tiesin kuitenkin olevani sen verran kilpailuhenkinen, että jos jotain tehdään niin se tehdään täysillä, höntsäpelailu ei olisi vielä tässä vaiheessa se miun juttu. Onneksi keväällä rohkaistuin mukaan treeneihin, ja siellä mieli vain vahvistui että vitsit tää on kivaa! Tykkään haasteista, päätin ottaa haasteen vastaan ja lähteä kokeilemaan kuinka pitkälle rahkeet voi vielä kovalla treenillä riittää. Liigapelit kiiluen silmissä joskus tulevaisuudessa. Ihan sohvalta ei kuitenkaan tullut tosiaan lähdettyä liikkeelle, ja heti alussa sainkin huomata että koris-ja lacrossetaustasta on valtavasti hyötyä. Asia joka vaatisi luonnollisesti tässä vaiheessa eniten harjoittelemista olisi mailatekniikka.

Kesä menikin oikeastaan kokonaan treenatessa niin joukkueen kanssa, mutta ennen kaikkea omalla ajalla mailan ja pallon kanssa leikkien. Okei kävin mie myös töissä kesällä, mutta hirveesti muuhun aikaa ei sitten enää jäänytkään. Kesän aikana palloilin useammankin eri joukkueen kanssa, mutta alkusyksyllä pelipaikka löytyi O2-Jyväskylän naisten kakkosdivarin porukasta. Paras mahdollinen vaihtoehto itteni kannalta ensimmäiselle kaudelle, eka tavote oli saavutettu! Ekat pelitkin häämötti jo lokakuun alussa. Peliurakaan ei oikeastaan parempaa starttia olisi voinut saada, sillä jo ensimmäisessä pelissä pääsin maaliverkkoa heiluttelemaan, ja toisessa pelissä vielä toisenkin kerran. Nälkä kasvaa syödessä ja motivaatio treenamista kohtaan vaan kasvoi, kun näki sen tuottavan tulosta. Tavotteena tässä vaiheessa vielä ehdottomasti, että seuraavalla kaudella oon liigassa pelaamassa.

Eka matsi, eka maali ja pallo talteen.

Noh toistaseksi vielä sählyura jäi niihin kahteen peliin, mitä kerkesin pelata. Lokakuun lopussa miulla todettiin aika yllättäen imusolmukesyöpä, ja pelit ja treenaamiset ovat nyt luonnollisesti tauolla. Ensimmäisenä kysymyksenä lääkärille oli "saanko edes neppailla hoitojen aikana?". Lupa heltisi, ja ilme kirkastui kyllä samantien! Ihan kokonaan ei tarvitsekaan olla erossa asiasta, jonka tekemiseen on juuri löytänyt tosi kovan motivaation. Joukkuekavereillekin lupasin, että vielä tällä kaudella oon kaukalossa pelaamassa. Vaikka viimenen matsi ja yksi vaihto, mutta se on diili! Kauden alussa asetin itelleni maltillisesti tavotteeksi yhden maalin ja yhden jäähyn. En oo koskaan ollut jäähyllä ja haluun kokea sen ilon! Maalitavote kerkesi jo tuplaantua, mutta jäähy on vielä ottamatta, joten täytyy ainakin se käydä vielä tällä kaudella kairaamassa...

Onhan tämä koko yhtälö melkoinen haaste. Pelkästään tavoite lähteä tavoittelemaan 21-vuotiaana valtakunnan kärkeä uudessa lajissa on sen verran kunnianhimoinen, ettei se ihan tavallista taida olla. Lisäksi siihen vielä tämä pieni mutka matkaan tuo ehdottomasti oman lisämausteensa. Sillä asenteella oon kuitenkin liikenteessä, että tämä on hidaste mutta ei este! Motivaatio ja asenne oikeastaan vaan vahvistuvat, kun tahtoa omien tavotteiden saavuttamiseen todella kysytään. Sitähän ei voi vielä tietää, koska mahdollinen ensimmäinen liigapeli koittaa, koittaako koskaan, mutta kaikkeni aion tehdä, että se päivä olisi mahdollisimman pian. Mahdollisimman paljon neppailua kehiin nyt hoitojenkin aikana, kun se kerran on sallittua. Omia rajojaan ei voi tietää kuin kokeilemalla, eipähän tarvii vanhana miettiä, että vitsit kun en uskaltanut yrittää. Eihän kukaan ookkaan sanonut, että tästä helppoa tulisi, mutta takuulla sen arvosta!

Ensimmäiset hoidotkin ovat jo takana, ja mukana sairaalassa miulla oli totta kai kaikki välttämättömyydet eli mailat ja pallot. Osastolla miun huone nimettiin peliluolaksi, ja hoitajat kävivät illalla kyselemässä "joko täällä on rauhotuttu?". Taisi lääkärikin meinata kerran kompastua miun mailaan... Sairaalassa sain paljon palautetta siitä, kuinka positiivinen nuori ihminen voi olla tämmösten uutisten edessä, ja kun kaikki on tapahtunut niin epätavallisen nopeasti. Miusta ei vaan tunnu siltä, että miun pitäsi olla tästä kovinkaan surullinen tai katkera. Elämä jatkuu ja kai mie vaan sitten nauran aina vaikka ei naurattaiskaan.

Ilmeestä päätellen sairaalavisiitti ei aiheuttanut suurempia traumoja – tää hymy se ei hyydy.

Blogin kirjoittamiseen idea lähti siitä, kun opiskelut jäävät nyt sivuun, mutta jotakin kivaa tekemistä halusin keksiä. Kyllä mie kouluakin ajattelin vähän samalla käydä oman jaksamisen mukaan, mutta jos luvan kanssa saa olla koulusta poissa niin täytyyhän se tilaisuus käyttää hyväksi! Blogin aihekin käveli vastaan lähes vahingossa, kun kavereilleni heitin että miusta tulee ehdottomasti oman elämäni Saku Koivu. Ympäri Suomea asuvien kavereidenkin on helpompi seurata miun menoa, ja onhan tällanen kirjottaminen ehkä itellenikin yksi tapa käsitellä asioita. Toivon myös että blogista olisi hyötyä samantapaisten haasteiden kanssa painiville, ja että siitä voisi saada esimerkkiä ja tsemppiä tavoitellessaan omia unelmiaan. Uskon nimittäin että kaikki on mahdollista, kunhan jaksaa tehdä töitä ja luottaa omiin päämääriinsä.

Seuraavissa kirjoituksissani kerron enemmän tästä pelistä, jota käyn syöpää vastaan. Se voitetaan varmasti. Hoitojaksoja sytostaateilla on näillä näkymin kahden viikon välein. Lisäksi luvassa on toki juttua muustakin, urheilun saralta varsinkin. Kiitos Salibandyliitolle, joka mahdollisti tämän kirjoittelun julkaisemisen ja aloittamisen. Kiitos myös kaikille, jotka minuu tässä pelissä olette jo tukeneet ja tulette tukemaan niin tutuille, tuntemattomille kuin kavereillekin ja erityisesti läheisille.

Stay tuned...