Elämä jatkuu

Harvinaisen pitkä kirjottelutauko takana... Ihan varmasti senkin takia, että hirveesti mitään isompaa päivittämisen arvosta ei oo tapahtunut hetkeen. Ensimmäinen kontrolli on kuitenkin nyt jo takana, ja sieltä tulokset oli täysin puhtaat!😎 Arki on myös alkanut omalla tahdilla kouluun paluun muodossa syyskuun alussa. Sairastamisesta ja muusta oon täällä kuitenkin niin paljon puhunut, että aattelin jos tällä kertaa kertoisin, mitä kuuluu miun sählypuolelle, kun kausikin on jo ihan oven takana!


Ennen koulun alkua kerkesin vielä elokuussa karata Kyprokselle, kiitos matkaseuralle!😊

Kesä meni pitkälti treenatessa ja ittensä takasin kuntoon saamisessa. Nautin ihan täysillä siitä, kun pääsin tekemään kahta treeniä melkein joka päivä, kun vielä olin sairaslomalla, ai että mitä luksusta! Treenaaminen miulla siis alko toukokuun lopussa, kun sädehoidot olivat loppuneet, ja sain hiljalleen alkaa nostamaan rasitusmääriä. Taso, mistä lähdin liikkeelle oli se, että jaksoin juosta hokihölkällä välillä kävellen 5km matkan...😅 Mutta kehitykseen ei voi olla kuin tyytyväinen, elokuun alussa mie painelinkin jo 9km lenkkejä intervallien kanssa! Ei oo tapana postailla nettiin puolialastomia kuvia, mutta tämmösen blogin pitäminen on miun mielestä sen verran rehellistä touhua niin uskallan sen tällä kertaa tehä. En nimittäin ite olis uskonu, mikä muutos kerkesi tapahtumaan vähän reilussa parissa kuukaudessa, jos en olisi tajunnut kuvata. Kiitos ja anteeksi😅

Vasemman puoleisessa kuvassa painoa oli noin 65kg – oikean puoleisessa noin 62kg.

Mitä kaikkea sitten tulikaan kesällä tehtyä? Otin mielenkiinnosta kaikki treenit talteen toukokuun lopusta elokuun alkuun, ja tämmöstä tilastoa niistä sain:

• pyöräilyä noin 30 tuntia = 450km
• salibandya 93 tuntia
• fysiikkaa 68 tuntia (tasavauhtisia lenkkejä, intervalleja, nopeustreeniä, punttia)

Pyöräilymäärä tulee melkein kokonaan siitä, kun kesän alussa päätin, että pyöräilen kaikkiin joukkueen yhteisiin treeneihin, saa hyvän lämpän ennen treenejä ja palauttelun treenien jälkeen. Sählyä tuli lätkittyä useemmankin porukan kanssa (O2 naisten kakkos-, kolmos- ja nelosjoukkueet sekä Tipa), kaikki maholliset treenikerrat koitin kerätä, mitä vaan sain. Lisäksi sitten vielä omalla ajalla neppailut, mutta neppailut jäi vähän vähemmälle tänä kesänä, koska piti omaa aikaa käyttää niin paljon kunnon ja fysiikan kohottamiseen. Tuosta "tilastoinnista" puuttuu vielä kaikki semmonen, mitä en varsinaiseksi treeniksi laskenut eli esim. katukoris ja muut kesän höntsäilyt.

Kummipoika sai 30.7 nimen Elmo Veikko Hannes💙 Kuvat Pasi Lehtonen

Pelaan siis edelleen O2 naisten kakkosjoukkueessa 2. divaria, ja meillä on aika hyvä porukka tällä kaudella kasassa. Happeen naisten luovuttua liigapaikastaan viime kauden jälkeen sieltä hyppäsi kentällinen pelaajia meille. En tiiä parempaa paikkaa miulle tällä hetkellä pelata, koitan imeä kaiken mahollisen opin näiltä liigatyypeiltä! Kyllä minuu on välillä treeneissä viety kuin litran mittaa, mutta liian ankara en voi itelleni olla vaan lähinnä tommosissa tilanteissa on käyny itteäni naurattamaan "ai noinkin helposti tuon vois tehä"😂 Pääsenpähän joka treeneissä haastamaan itteäni ihan tosissaan, ja kyllä mie huomaan että oon menny nyt kesän aikana hirmusesti eteenpäin. Olin joskus ihan varma etten tuu koskaan tekemään yhtään maalia lämyllä, mutta niin vaan kesällä sekin tuli jo koettua ja yllätin kyllä ittenikin😂 Ei sillä että miun vedot vieläkään lähtis aina sinne minne haluaisin (edellisissä treeneissä laiturikaverin naamaan😂), mutta sieltä ne jo alkaa löytää välillä kohdilleenkin. Eniten tällä hetkellä turhauttaa se, kun pää toimii, mutta kädet ei pysy vielä ihan aina perässä. Kun tulee näitä selviä tilanteita, joissa on kaikki ovet avoinna pistää pallo häkkiin ja päätän "nyt mie meen" niin noh... mie kyllä menin mutta pallo jäi😂 Onneks tekemällä oppii!

Ei ookkaan enää kuin 9 päivää aikaa jouluun elikkä kauden alkuun!😎 Ai että ootan tuota päivää, oon viimesen vuoden oottanu, ensimmäinen kunnon sählykausi oot enemmän kuin tervetullut! Aion nauttia ihan jokasesta hetkestä kentällä. Entä mitä tavotteita miulla on tulevalle kaudelle? No... jos sinne jäähylle pääsisi, kun jäi vielä viime kaudella niissä parissa pelissä se tavote täyttämättä😂 Laajemmin ajateltuna tavotteena miulla on erittäin nöyrä työnteko, ja keväällä sen tuottamien hedelmien kerääminen💪

You can either run from it, or learn from it

Kesä etenee ihan vilisten, aika vaan katoaa johonkin! Kelitkään ei oo vielä olleet parhaat mahdolliset muutamia päiviä lukuunottamatta, joten miulla on ollut hyvin aikaa pohtia asioita. Eniten on tullut mietittyä, mitä kaikkea syövän sairastaminen on miulle opettanut. Oon sitä mieltä, että asioita voi joko paeta tai kohdata ne ja oppia niistä. Ihan alusta asti ajattelin, että otan koko jutun omanlaisenaan oppituntina. Ajattelin niitä asioita tänne avata, ja väliin tiputtelen joitakin hetkiä menneeltä kuukaudelta kuvien muodossa😄

Nyt jälkikäteen voisin todeta, että koen jopa olevani etuoikeutettu ja kiitollinen siitä, että oon näin nuorena joutunut tämmösiä asioita käymään läpi. Miun maailmankuva ja suhtautuminen elämään on varmasti aika erilaisia kuin mitä ne oli vaikka vuosi sitten. Nämä asiat on kuitenkin semmosia, mitä ei missään koulussa tule opittua vaan ite ainakin opin ne, kun joutui pakon edessä pysähtymään ja ajattelemaan.

Ensimmäisenä opin, että elämässä tärkeintä on onnellisuus. Ihan sama, mitä tulee eteen, kunhan on onnellinen niin millään muulla ei oikeestaan oo väliä. Itelläni terveys oli pahasti vaakalaudalla ja oisin voinut jopa kuolla, mutta ei semmosia tullut edes ajateltua, kun muuten koin että kaikki on aika hyvin. Vaikka niitä tosi huonojakin päiviä oli, niin monen monta iltaa oli myös semmosia, että sain käydä valtavan iso hymy huulilla nukkumaan. Hyvät tyypit ja hauskaa tekemistä, enhän mie ees aina muistanut että oisin sairas, ei siihen muuta tarvita😊 Elämä on myöskin liian lyhyt semmoisten asioiden tekemiseen, joista ei pidä. Tee siis asioita, joista oikeesti tykkäät!

Tää oli ihan ylikiva päivä Helsingissä!

Yksi tärkeimmistä opeista on, että älä tuomitse ketään ennen kuin tiedät hänen tarinansa. Ei sillä että ennenkään olisin kovin tuomitseva tai ennakkoluuloinen ollut, mutta sain ite tästä opetuksen kantapään kautta. Yhtenä esimerkkinä se, kun kaverini kanssa oltiin laivalla silloin huhtikuussa, kun sytostaatit olivat loppuneet, ja kovin montaa hiusta ei päässä roikkunut. Otin pipon pois päästä, koska välillä tulee tuskahiki kulkea koko ajan hattu päässä... Pipon otettuani pois kaverini sanoi "kyllä muuten noilla tytöillä tuli järkyttyny ilme naamalle". Niin... tuskin olisi tullut, kun tietäisivät mikä on tarina hiusten takana. Ja kyseessä oli siis ihan aikuisia ihmisiä. Saman reaktion huomasin myös itsekin joskun muun muassa kauppakeskuksessa teinien naamalla, kun pipon otin pois. Kyllä miusta olis jo kiva kulkea tuolla ilman pipoa/lippaa, mutta oon todennut että pipon/lipan kanssa oon vielä tällä hetkellä kaikille turvallisempi vaihtoehto😁 Joten en enää koskaan tee kenestäkään omaa mielipidettäni muiden mielipiteiden, kuulopuheiden tai ulkonäön perusteella, jos en tyyppiä oikeesti tunne. Jokainen saa ite miulle teoillaan näyttää ja kertoa millainen oikeesti on!

Miut ja muutama miun entinen korispelikaveri kutsuttiin pelaamaan legendaarisen Tiistaikerhon kanssa, olipas kivaa koriskin pitkästä aikaa😎

Välillä on aurinkokin yllättäny! Ja miun bikinithän näyttää tältä, koska en saa sädehoitoalueelle aurinkoa ottaa😁

Opin totta kai arvostamaan terveyttä. Kyllä nyt arvostaa korkealle, että pystyy tekemään taas asioita niin kuin ennen sairastamista, treenaamaan ja muutenkin elämään itelleen normaalisti. Vaikka kuinka tavalliseen tapaan yritin sairastamisen aikanakin elää niin eihän se tietenkään samanlaista ollut. En ennen muun muassa ollut mikään juoksulenkkien valtava ystävä, mutta ai että kun nykysin nautin niistäkin!

Opin, että mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä. Oli sitten kyse terveydestä, ystävistä, perheestä, harrastuksista, koulusta, työpaikasta, siitä että on hiukset päässä tai mistä vaan, niin niitä kaikkia kannattaa arvostaa, silloin kun ne ovat olemassa. Koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja asia viedään elämästä itestä johtumattomista syistä pois.

Ihan turrena Turussa!

Opin hidastamaan tahtia ja viettämään aikaa itteni kanssa. Olihan se outoa, kun oon ennen tottunut olemaan koko ajan menossa joko koulussa, töissä tai treeneissä. Paljon tuli pyörittyä yksinään varsinkin päivisin, kun muut oli koulussa/töissä, mutta nykysin nautin siitä että saan viettää aikaa itekseni aina välillä!

Siinä varmaan tärkeimpiä! Ei myöskään tee mieli enää valittaa kaikesta ihan pienestä ja turhasta, koska aina voisi olla asiat paljon huonomminkin😅 Ja yleensä aina, jos suunnitelma A ei toimikaan, löytyy myös suunnitelma B, C, D, E tai vaikka Ö! Ei pidä heti luovuttaa, näkökulmasta voi nähdä esteen taakse. Varmasti myös ajan kuluessa tajuaa vielä lisää asioita, joita tää aika on miulle opettanut.

Mökkibest😎

Lavan vaihtamisen farssi...😂 Nyt onneksi uusi lapa kiinni ja oli kyllä kaiken vaivan arvosta!

Viimenen sairasloman kuukausikin miulla just pyörähti käyntiin, joten normaali arki alkaa koputella kovaa vauhtia ovella! Aika jännää, 9 kuukautta kuitenkin sairaslomalla tullut heinäkuun loppuun mennessä oltua. Treenaaminenkin sujuu pientä etureiden revähdystä lukuunottamatta erittäin mukavasti. Jos pari kuukautta sitten jaksoin juosta välillä kävellen reilun 5km lenkin niin nyt jaksan juosta reilun 8km lenkin intervallien kanssa! On se huikeeta, kun näkee ja tuntee, että eteenpäin mennään, siitä saa hirmusesti motivaatiota jatkoon😊

Isoimmaksi merkkipaaluksi viimeseltä kuukaudelta täytyy kuitenkin nostaa, että miusta tuli 10.6 pienen pojan täti! Se pikkumies sulatti miut ainakin heti ensisilmäyksellä😍 Seuraavien viikkojen ohjelmassa onkin muun muassa ristiäiset, mutta myös esimerkiksi Joensuun kesän parhaasta viikonlopusta, Ilosaarirockista, miut voi bongata!😎

Päätin alottaa pikkujäbän perehdyttämisen heti!

Elämä on biisi

Voitteko kuvitella, mie oon nyt virallisesti TERVE! Toukokuussa pari viikkoa meni sädehoidoissa juostessa, jonka jälkeen sainkin heti "terveen paperit" käteen. Vanhaa kaavaa noudattaen viimesen sädehoidon antamista saatiin jännittää, koska juuri ennen viimeistä hoitoa miulle nousi 38 asteen kuume. Viimeinen sädehoito annettiin kuitenkin siitä huolimatta, jotta saadaan hoidot loppuun. Vaikka syövästä olinkin sen jälkeen terve niin olo oli kaukana terveestä, kun kuumeesta meni melkein viikko selvitessä. Mutta nyt on kuumekin takana, joten terve elämä tervetuloa!!😎 

Hoidot muistuttaa itestään kuitenkin edelleen. Miun vasemman käden suonet on vieläkin tietyissä asennoissa vähän kipeät, ja oikean käden kyynärtaive näyttää siltä kuin oisin piikittänyt itteeni huumeita useemmankin vuoden. Neulat, veri ja pistelyt ei oo miun juttu ollenkaan ja aina piti katella muualle, kun pisteltiin. Tätä sairastumista ennen miulta oltiin otettu tasan kerran verikoe joskus lapsena, joten aikamoista siedätyshoitoa neuloihin ja pistelyihin sain😂 Kaikkeen tottuu, mutta kylläpä nyt pääsisi itku, kun uudestaan käytäisiin pistelemään samaan tahtiin. En oo koskaan myöskään ollut kovin häveliäs, mutta nyt kyllä viimesetkin häveliäisyyden rippeet on kadonneet, sen verran paljaana on tullut pyörittyä niin henkisesti kuin fyysisestikin hoitajien edessä😂 Ensimmäinen kontrolli on tulossa elokuussa, joten heippa sairaala, ei tuu ikävä!

Mitään hirmu erikoista en oo viime aikoina puuhannut, kunhan oon yrittänyt saada arjesta ja normaalimmasta elämästä kiinni. Tarkottaa käytännössä tällä hetkellä enemmän treenaamista ja säännöllisempiä päivärytmejä😁 Sairasloma miulla jatkuu heinäkuun loppuun, joten töitä ei tuu tänä kesänä tehtyä. Yksi tapahtuma on kuitenkin jäänyt erityisesti viime viikoilta mieleen, ja se oli MVkaikkipeliin -ottelu, josta tulot menivät syöpäsäätiölle. Hieno tapahtuma tärkeän asian puolesta. Olin ite saanut kaiken lisäksi terveen paperit juuri samalla viikolla ja pääsin kertomaan omia kuulumisiani siellä Kaj Kunnaksen haastateltavana. Oli aika upea fiilis kun pystyit sanomaan "tällä viikolla sain terveen paperit" ja melkein tuhat ihmistä taputtaa sille! En tuu sitä ihan heti unohtamaan. Oon mie myös muun muassa häärinyt leijonana talkoohommissa Yläkaupungin yössä ja tuulettanut miun ainaisen kotiseuran Katajan toista koriksen Suomen mestaruutta!

Kuva: Esa Jokinen

Kuva: Niklas Suominen

Tässä vaiheessa on varmasti aiheellista kiittää niitä kenelle kiitos kuuluu. Totta kai ihan ensimmäisenä oma perhe. Kiitos äiti, isi ja Hanne jotka täällä kävi minuu Joensuusta asti auttamassa. Olin myös useesti todella huonolla tuulella, ja saitte ison osan siitä niskaanne. Miun porukat on eronnut, mutta hyvin niillä yhteispeli silti toimii tarpeen tullen! Kiitos miun omalle hoitajalle Tarulle, sie teit miulle hoitopaikasta kivan, jos siitä nyt kivaa millään tavalla saa. Meillä löytyi paljon yhteistä juttua urheilun kautta! Kiitos pimpiäiset eli O2 naisten kakkosjoukkue, missä "pelasin" viime kaudella. Treeneissä palloileminen kentällä tai sen sivussa toi viikkoihin pientä rytmiä, ja tarpeen tullen sain vielä treeneihin itelleni oman vaihtopelaajan ettei miulle kävisi liian raskaaksi. Halusin olla niin paljon mukana kuin mahdollista, ja jos kunto ei kentälle riittänyt ja treeneistä puuttui maalivahti, miut pystyi löytämään tolppien välistä😁 Kovin moni joukkue ei myöskään olisi ottanut pelaamaan miun tilanteessa, mutta ne muutamat pelit, mitä keväällä pääsin pelaamaan oli miulle henkisesti tärkeempiä kuin uskottekaan! Kiitos O2 naisten kolmos- ja nelosjoukkueille, jotka myös adoptoi miut niiden mukaan treenaamaan oman fiilikseni mukaan. Vaikka kaikkea en treeneissä pystynytkään tekemään niin jokainen kerta, mitä saan mailan ja pallon kanssa vie minuu eteenpäin. Viimesenä mutta ei todellakaan vähäisimpänä seuraavat huiput tyypit; kiitos V, E, L, R, S, K ja M! Jokaisella teillä on ollut jollakin tavalla osa siinä, että tää aika on ollut miulle kivempaa ja helpompaa. Ootte ehottomasti semmosia ihmisiä, että toivon teijän olevan miun elämässä aina😊 Tunnistat varmasti ittesi, jos tuolta listalta löydyt! Mielensäpahottajien aikakaudella elettäessä en julkaise koko nimiä, koska joku kuitenkin ottaisi nokkiinsa, kun en häntä erikseen kiitä, vaikka mukana onkin jollain tapaa ollut. Ihan jokaisen kiittämisessä erikseen ei kuitenkaan ole mitään ideaa. Kiitollinen oon kyllä ihan jokaisesta pienestäkin jutusta! (Pakko tunnustaa että tätä kappaletta kirjottaessa kyllä valu aika monta kyyneltä ihan puhtaasta ilosta, miten hyviä tyyppejä miun elämässä onkaan.)

Pimpiäisten päättäjäisiä vietettiin toukokuussa! Oli meitä enemmänkin, mutta osa oli jo kadonnut...

Vielä ei oikein tunnu mitenkään erikoiselta, varmaan hetki kestää että tajuaa, mitä on oikeestaan edes tapahtunut. En mie ainakaan pahemmin mistään jaksa tällä hetkellä stressata, mennään sinne minne milloinkin nenä vie! Yksi miun ihan lempibiisejä nyt keväällä on ollut Keko Salatan "Elämä on biisi". Elämä tosiaan on kuin biisi, ja tää sairastaminen on miun biisissä loppupeleissä tosi lyhyt aika. Ehkä yhden rivin pituinen, korkeintaan kahden. Paljon on tapahtunut asioita ennen sairastumista, ja paljon tulee tapahtumaan nyt sen jälkeen. Nyt on sen aika, kun käyn taas kirjottamaan uusia rivejä! Ihan ensimmäisenä käyn kirjottamaan tästä parhaan kesän ikinä. Luvassa ainakin festareita, tädiksi tulemista, mökkeilyä, ehkä joku pidempi reissu, treenaamista ja ruokaa tietysti😎 Kyllä mie meinasin teitäkin vielä kiusata miun kirjotuksilla ja kertoo miun kuulumisia niin urheilun kuin myös muun elämän osalta!

Den glider in

Vähän pidempi hetki on taas vierähtänyt edellisestä postauksesta, mutta sille on erittäin hyvä syy! Miun sytostaatit nimittäin kerkesi loppua ennen kuin oikein tajuskaan!! Sen kunniaksi oonkin tehnyt kaikkea muuta kuin nysvännyt kotona koneen ääressä😎 Silloin alussa sanoin että keväällä mie herään talviuniltani niin se on todellakin toteutunut. Nyt on oikeestaan ensimmäinen hetki, kun oon ollut pari päivää Jyväskylässä ilman mitään suurempia suunnitelmia.

Päivämäärällä 4.4.2017 miun sytostaattihoidot tuli siis virallisesti päätökseen. Viimesen hoitokerran oli tarkotus olla silloin, mutta miulla ollut jäätävä flunssa pelasti tältä viimeseltä hoidolta, koska tautisena hoitoja ei yleensä anneta. Lääkärin vastaanotto oli ennen tätä hoitokertaa, ja lääkäri päätti että ei anneta sitä viimestä enää ollenkaan. Miun kuvaustulokset edelliseltä viikolta oli olleet niin hyvät ettei sitä viimestä mihinkään enää oikeestaan tarvittu😁 Pari päivää ennen tuota viimestä hoitopäivää maatessani Mikkelin sairaalassa osastolla kuumeisena mietin, mitä tällä elämällä on minuu vastaan; tietysti just se vika hoito siirtyy tän flunssan takia ja hommat vielä pitkittyy loppumetreillä... Mutta se kamala flunssa olikin loppujen lopuksi meant to be! Vaikka se aika hullulta kuulostaakin niin miusta sytostaattien loppuminen oli myös jollain tavalla jopa vähän haikeeta, kyllä sitä vaan kaikkeen ihminen tottuu näköjään..

Mikkelin sairaalan laitteet testaamassa.

Enhän mie voinut uskoa sitä todeksi, että ei tarvinnutkaan enää maata hirveessä koomassa kotona sitä viimestä kertaa, vaikka olin siihen jo ihan valmistautunut. Totta kai flunssa vaivasi, kun ääntäkään ei lähtenyt, mutta se oli oikeesti jopa kivaa tuntea välillä jotain muutakin tautia, kun 11 kertaa putkeen on ollut oksennustauti. Hoidoista selvisin yleisesti ottaen todella hyvin, kaikki meni niin putkeen, kun voi vaan mennä. Monesti joku sytostaattiaine joudutaan jättämään hoitojen aikana pois, koska potilaan kroppa ei vaan kestä, mutta miulla kesti kaikki neljä ainetta ihan loppuun asti💪 Selvisin myös ilman sairastelemisia ihan loppua lukuunottamatta. Neljä oksennusta, monen monta melkein oksennusta, yksi pyörtyminen, muutama melkein pyörtyminen ja yksi ambulanssikyyti. Siinäpä ne isommat "oireet" millä hoidoista selvisin. Pyörtymisen Prismaan ja sitä seuranneen ambulanssikyydin pistän ihan puhtaasti omaan piikkiin, kun en hoitojen alussa osannut vielä kuunnella kroppaani. Mutta hei, kaikkeahan täytyy kokeilla vähintään kerran, joten toivotaan että mie oon nyt ambulanssikyytini kokeillut😁

Hommat miulla jatkuu kuitenkin toukokuussa vielä viimesillä silauksilla, kun pari viikkoa on luvassa sädehoitoa. Mutta miulle sytostaattien loppuminen on henkisesti jo se loppu, sädehoito on niin minimaalinen juttu niihin verrattuna. Oon miettinyt tatuoinnin ottamista, mutta enhän mie mitään tatuointia enää tarvii, kun sädehoitoja varten laitetiin kolme pienen pientä tatuointipistettä yläkroppaan😂 Ei vaaan, enköhän mie jotain leimaa ihoon ota, kunhan keksin jotain oikeesti itelleni tärkeetä ja merkityksellistä. Ihan vielä en siis kuitenkaan voi sanoa olevani täysin terve tai huokasta hoitojen osalta, mutta kauaa ei enää mene!

Kadonneen peruskunnon metsästämisen oon myös alottanut, ja ei voi kuin todeta että onneksi pohjalta on suunta vaan ylöspäin! Yksi perinteinen reitti Joensuussa, jota oon juossut vuosikaudet kevyenä aamulenkkinä, menee ihan kunnon treenistä tällä hetkellä, ja aikaa sen juoksemiseen menee noin puolet enemmän kuin ennen. Mutta sieltä se kuntokin tulee takasin treeni treeniltä. En voi kuin ihmetellä, miten oon jaksanut pelata ne muutamat pelit nyt keväällä, kun kevyt lenkkikin on jo saavutus😂 Hiukset miulla kasvoi myös yhdessä yössä 40senttiä, kun hankin pidennykset sillä maksusitoumuksella, mikä oli tarkotettu peruukin hankkimiseen. Peruukille ei tosiaan tullut tarvetta, kun omat hiukset eivät ihan kokonaan luovuttaneet. Tosin tällä hetkellä nämä hiukset on vielä pipon tai lipan kanssa käytettävä versio, sillä ihan eteen ei saatu vielä pidennyksiä kiinnitettyä, koska omat hiukset ovat siitä vielä niin ohuet. Mutta onpahan vaan mahtava fiilis että on hiuksia edes vähän enemmän😎 Omat hiukset kasvaa myös tällä hetkellä jo ihan silmissä! En aiemmin uskonut, että ne näin nopeesti lähtee kasvamaan, mutta pakko kai se on uskoa. kun ite näkee!

Viimeset viikot onkin tosiaan menneet reissailleissa ympäriinsä elämästä nauttien. Tukholma, pääsiäinen kotikotona Joensuussa, Lappeenranta, Mikkeli sekä viime viikonloppuna Helsinki ja Superfinaali! Tukholman vierailusta on pakko sanoa, että veti jopa miut aika vakavaksi, kun näki siellä ne valtavat kukka- ja kynttilämeret, mitkä oli jätetty pitkin katua sen terroriteon takia. Mie selvisin/selviän syövästä. mutta toiset kuolee rekan alle... En voi kuin ajatella, että miullakin voisi asiat olla paljon huonommin. Ei tee mieli valittaa syövästä, kun saan kuitenkin joka aamu edelleen herätä.

Ainii olin mie myös pari päivää sitten yliopistolla rehtorin järjestämässä tilaisuudessa menestyneille urheilijoille. Onhan se hyvä käydä naama näyttämässä koulussa kerran vuodessa! Oonkin tänä vuonna opiskellut ja urheillut niin hirmusesti että kutsu kävi😂 Ei vaan, kyseessä oli jo aiemmat lacrossen saavutukset, joten täytyhän sitä käydä herkkuja syömässä. Ei muista reissailuista kuitenkaan sen enempää, antaa muutaman kuvan puhua puolestaan!

Avautuminen

En oo vielä pahemmin tänne kirjotellut, mitä isompia asioita tässä ajan mittaan on päässä pyörinyt. Ajattelinkin että tähän väliin otetaan pieni avautuminen mieltä askarruttaneista asioista, koska ei minuukaan ihan aina kuitenkaan naurata.

Ihan ensimmäisenä on sanottava, että paljon rankempaa koko jutussa on ehottomasti ollut henkinen kuin fyysinen puoli. Nuutunut olo kestää hoitojen jälkeen pari päivää, mutta henkisesti joudut tappelemaan päivittäin asian kanssa. Kaikkein pahinta on aina uudelleen ja uudelleen ittensä kerääminen koomailun jälkeen liikenteeseen. Sekin nimittäin lopulta auttaa väsyneen olon poistumiseen, kun vaan saa ittensä vähän liikkeelle. Viikonpäivätkin ovat menettäneet merkitystään, kun oikeastaan ainut, mistä huomaat arkipäivien ja viikonlopun eron on se, että viikonloppuna saattaa päivisinkin jo saada jostain kaverista seuraa. Oon myös tosi kärttynen pari päivää ennen ja jälkeen hoitojen, enkä pahemmin oo juttutuulella. Joten jos kuulut niihin, joille jaksan tuona aikana vastailla viesteihin, snäppäillä ja jutella niin pidän sinuu ehottomasti hyvänä tyyppinä! Lasken myös tahtomattani päiviä, kuinka monta päivää miulla on vielä aikaa "elää" ennen kuin taas tapellaan kooman kanssa. Aina kun kerkeän parin viikon aikana asian just ja just unohtamaan, niin totuus iskee päin kasvoja, kun seuraava hoito odottaa jo parin päivän päässä. Onhan se karua ajatella, että nytkin olin sunnuntaina pelireissulla pelaamassa ja alkulämmöillä pyörimässä leikkipuiston laitteissa onneni kukkuloilla niin kuin muutkin, ja siitä kahden päivän päästä ollaankin taas tipassa kiinni.

Toisena otetaan esille ihmiset. Suurin syy blogin kirjoittamisen alottamiselle, ja siihen miksi halusin tehdä koko jutusta niin avointa oli se, kun tiesin että juttu leviää kuitenkin aina jotain kautta eteenpäin ja eteenpäin. Tarkotuksena kitkeä selän takana puhumista, väärän tiedon leviämistä ja sitä, että ihan joka päivä ei tarvitsisi vastailla kysymyksiin miten miulla menee. Noh melko hyvin taktiikka onkin toiminut. Oon silti saanut kuulla muun muassa olleeni kaksi kuukautta sairaalassa, vaikka käsittääkseni en oo ollut. Jutun on vielä laittanut liikkeelle ihminen, jota pidin miun kaverina, mutta ei hänestä oo mitään kuulunut koko aikana. Sanotaanko että tuntuu aika hyvältä.... Ja hei, kyllä ne jutut ja juoruilut miun korviin aina jotakin kautta kantautuu uskokaa pois.

Jotkut "kavereista" onkin kadonnut tuhkana tuuleen, mutta tiiän ainakin että ei ne koskaan oo oikeesti miun kavereita olleetkaan enkä heitä sen kummemmin elämääni enää kaipaa. Hyvä vaan että tuli esille. Kadonneet kaverit ovat vaan saaneet miut miettimään, miksi jotkut ennestään tuntemattomat tutut ovat olleet niin kivoja minuu kohtaan, jos kaikki kaveritkaan ei oo ollut. Ajatus mikä aina välillä väkisinkin tulee mieleen on että minuu vaan säälitään ja ollaan siksi kivoja, eikä uskalleta sanoa sairaalle ihmiselle, että ole nyt jo hiljaa. Toivon ja tiiän että asia ei näin todennäkösesti ole, eihän kukaan voi olla niin tekopyhä (ainakaan toivottavasti), mutta nämä on vaan näitä ajatuksia mitä väkisinkin välillä tulee. Kyllä niitä oikeesti hyviä ja välittäviä tyyppejä on olemassa! En kuitenkaan kaipaa mitään ekstrasääliä, joten ennen kaikkea toivon että kukaan ei säälistä pidä minuun yhteyttä ja että miulle ollaan rehellisiä, en mie siitä rikki mene! Oon myös saanut kuulla esimerkiksi lauseita "no mutta en kehtaa valittaa siulle" tai "eihän tää oo mitään verrattuna sinuun". Mie kuitenkin elän siitä että miulle puhutaan ja valitetaan normaalin elämän asioista niinku ennenkin! Jokaisen huolet ja ongelmat on miun mielestä riippuvaisia kunkin senhetkisestä elämäntilanteesta. Jotakin stressaa 7 päivän työputki, ja jotakin toista se, kun hiuksista tulikin väärän väriset. Minuu stressaa tällä hetkellä syöpä, mutta en silti koe että miun ongelma on eriarvosempi kuin muiden ongelmat, joten kyllä miulle saa avautua asioista mitkä huolettaa! Oon ihan sama ihminen kuin ennenkin, ei yks lääkärin diagnoosi miusta tee erilaista, joten minuu saa ja pitää kohdella ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Kolmantena täytyy ottaa mukaan kehossa tapahtuneet muutokset. Hiukset hiukset ja hiukset... kovin montaa karvaa ei miun päässä enää ole, mutta on niitä enemmän kuin niitä pitäisi olla! Miunhan olisi pitänyt olla kalju jo ainakin kolme kuukautta, mutta oon vaan nähtävästi niin kovapäinen, että en oo hiuksistani suostunu kokonaan luopumaan! Olin jo ihan valmistautunut ajamaan hiukset pois sitten kun sen aika on, mutta mitä todennäkösimmin tältä tapahtumalta vältytään. Ihan hirveesti minuu ei kuitenkaan enää nää julkisilla paikoilla ilman pipoa, mutta pipo on muutenkin niin vakiovaruste omassa päässä, että suurta eroa ei ees tajua. Käytännössä aina miulla on ollut pitkät hiukset, ja kieltämättä on välillä ollut ikävä katella vanhoja kuvia, kun ei oikeestaan ees muista, että joskus on ollut ihan oikeesti hiukset. Ei sillä, miun itsetunto ei oo hiuksista kiinni ja heitän ite myös vitsiä rotanhännästäni😁 Kerran sanoin muun muassa kaverilleni "katoin vanhoja kuvia ja aattelin että olispa kiva värjätä hiukset taas tummaksi... mut sitten aattelin että olispa ylipäätään kiva että olis ne hiukset!". Kaveri alkoi nauramaan ja hetken päästä kysyi "saako tälle nyt oikeestaan ees nauraa?". Voi kyllä saa, en mie heittäisi tuommosta läppää jos ottaisin siitä itteeni!

Terve järki miulla on myös ollut sen verran mukana, kun kuitenkin urheilen tilanteeseeni nähden aika paljon niin oon myös ehkä tietosesti syönyt vähän yli tarpeen. En halua että pyörryn jonnekin kentälle sen takia, että oon syönyt huonosti. En myöskään oo pahemmin rajottanut syömisiäni, kun ihan tarpeeksi on muutakin stressattavaa. Kun on tehnyt mieli pizzaa, oon syönyt pizzaa. Kun on tehnyt mieli suklaata, oon syönyt suklaata. Kyllähän se kuitenkin näkyy että urheilemaan en oo päässyt samaa tahtia kuin normaalisti. Varsinaisesti en oo lihonnut ollenkaan, paino on pysynyt samoissa lukemissa, mutta... lihakset on tippuneet pois ja tilalle on tullut jotakin muuta. Ei sillä että mitenkään iso olisin vieläkään, mutta täytyy sanoa rehellisesti, että en oo tyytyväinen siihen peilikuvaan, mikä minuu tällä hetkellä tuijottaa peilistä takasin. Koko ikänsä urheilleena ja melko hyvässä kunnossa olleena se on iso paikka, kun ne vatsalihakset ei enää paistakaan nätisti. Kuulostaa pinnalliselta, mutta en vaan oo tottunut kroppaani tämmösenä. Myös pelatessa luonnollisesti huomaat, että nopeus ja fysiikka ei ole sitä tasoa mihin oot tottunut. Samoin puntilla miusta on tullut todellinen rimpula. Onneksi tämä on kuitenkin vaan tilapäistä, ja pian oon taas iskussa kunhan treenaamaan pääsen kunnolla! En myöskään voi koskaan lopettaa urheilua ihan jo sen takia, että ruoka on vaan niin hyvää ja syöminen kivaa😂

Siinäpä varmaan ne isoimmat asiat, mitä on joutunut kohtaamaan ja käsittelemään. Toivottavasti ei lipsahtanut avautumiset liian pitkäksi ja jaksoitte lukea. Mutta hei! Enää kaksi hoitoa (toivottavasti) jäljellä, just kohta lähden ottamaan niistä sen toisen, ja sitten oliskin enää yksi jäljellä, voitteko kuvitella!! Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Kuvia ei avautumispostaus sen kummemin saa, antaa tekstin puhua puolestaan. Mutta alla oleva quote sopii miun mielestä enemmän kuin nenä päähän tähän postaukseen, kuvastaa erittäin hyvin sitä mitä sotaa käyn pääni sisällä käytännössä päivittäin😁

Ystävien puheenvuoro

Täällä ollaan edelleen! Blogin kirjoitteluväli on vähän pidentynyt, kun oon koko ajan enemmän ja enemmän päässyt tekemään muitakin juttuja, kevät tulee ja ulkona mahtavat kelit vetää ulos! Mutta! Menneeseen ystävänpäivään liittyen sain idean kysyä tekstipätkiä ystäviltä. Tänään äänessä siis Hanne, Lotta ja Vilma. Ohjeena oli pelkästään "lyhyt ja ytimekäs", ettei tästä päivityksestä ihan maratonin pitusta tulisi😁 Tässä lopputulos mitä tuolla ohjeella saatiin aikaseksi!


Ensimmäisenä vuorossa miun pitkäaikasin ja takuulla pysyvin ystävä eli oma sisko Hanne. 22 vuotta ollaan toisiamme kateltu, ja siihen aikaan mahtuu tietysti vaikka mitä!

"Rakas pikkusisko.  Olet ollut tärkeä palanen elämääni jo 22 vuoden ajan; jo silloinkin, kun äiti odotti sinua ja toivoin (ja halusin vain ja ainoastaan) pikkusiskoa. Ikäeroa meillä on useampi vuosi, mikä on näkynyt siinä, että olet yrittänyt pysyä vauhdissani mukana ja ottanut minusta ”mallia”, varsinkin lapsena. Senkin matkija! Koriskentällekin sinun oli jo päästävä 5-vuotiaana, tietysti minun perässä.  Luonteeltamme olemme kuitenkin ihan erilaisia; minä rauhallinen, harkitseva ja tunnollinen, sinä vauhdikas ilopilleri, jopa äkkipikainen, mutta kuitenkin sympaattinen, mistä kertoo mm. valtava pehmolelukokoelmasi meidän kotona. Koulussa minä olin se ahkera nörtti, sinä huoleton koululainen, jota kiinnosti kaikki muu.

Olen aina huolehtinut sinusta, katsonut perääsi ja pitänyt puoliasi isosiskona. Vauhtia riitti lapsuudessamme, monenlaista on tehty ja kokeiltu, milloin ollaan kiivetty palotikkaita pitkin, milloin olen saanut aamupuurot paidalleni kun ärsytin sinua. Myöhemmin nuoruudessa urheilu vie molemmilta ison osan; minä yleisurheilin ja sinä pomputtelit koripalloa. On naurettu mahat kippuralla, kiusattu toisiamme, itketty ja kasvettu siinä samassa aikuisiksi sisaruksiksi. Vaikka olemme asuneet jo useamman vuoden eri osoitteissa, niin eihän se isosiskon vastuu ikinä lopu, olet aina se pulleaposkinen pikkusisko, josta pidän huolta.

Syöpä tuli yllättäen viime syksynä kuvioihin. Sitä edellisenä viikonloppuna oltiin oltu mökillä puuhommissa ja makkaranpaistossa, niin kuin aina ennenkin. Ei sitä omaa ensimmäistä reaktiota voi kuvailla sanoin. Huoli oli ja on edelleen välillä kova. Ihailen asennettasi, miten positiivisesti olet suhtautunut asiaan vaikka välillä on varmasti myös vaikeita hetkiä. Yhdessä mennään koko meidän perhe eteenpäin kohti kevättä ja kesää, josta tulee monellakin tapaa iloinen ja onnellinen kesä." 

Seuraavana vuoro Lotalle eli "Lodelle". Lode on siitä hauska tapaus, että pikkujunnuina oltiin toistemme pahimmat vastustajat, isoina junnuina voitettiin yhessä SM-hopeeta ja nykysin ei oo enää päivää ettei puhuttaisi. Lode oli myös ensimmäinen johon tutustuin, kun ekaa kertaa ollaan menty U15 maajoukkueleirille. Pahimmasta vastustajasta yheksi parhaimmista kavereista! Meillä on toisillemme myös erittäin kyseenalaiset lempinimet, mutta ei mennä niihin, koska ne herättäisi vaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia😂

"Jenna pyysi miulta lyhyttä tarinaa tänne blogiin, olin aika otettu et pääsen paljastamaan kaikki Jeban salaisuudet:) Heh no enkai mie nyt oikeesti.. Jennahan on asunu meillä käytännössä 2 vuotta, ja vieläkin se voi tulla meille ''omaan huoneeseen'' millon vaan VINKVINK! Meitähän voi kutsua siis siskopuoliksi, niinku Jenna meitä usein kutsuu. Ei sillä, että näytettäs yhtään samalta tai muuta. Ehkä se on vaan meiän yhteiset tavat esim. meiän murre, ketsuppi, perjantaina peliä ennen rullailut, yoloilureissuilu (no comments), pelipuuro, maailmanmestaruus juhlinnat, ja se tärkein rakkaus urheiluun! Ollaan siis tutustuttu Jennan kanssa koriksen kautta, ollaan pelailtu vastakkain niin kauan kun vaan muistan, ja myöhemmin samassa joukkueessa, kun Jenna koriksen perässä tänne Lappeenrantaan muutti. Nyt Jennalla puhaltaakin uudet tuulet vähän kauempana täältä varakotia ja uuden lajin parissa. Mutta mikä parasta SNAPCHAT, siel meillä on putki mikä ei katkee jos se meistä on kiinni vai mitä? Viimeks meillä ei ollu osaa eikä arpaa sen katkeamiseen, se tais vähän ärsyttää varsinki tota Jennaa.. 

Myös mihin ei voi vaikuttaa on loukkaantumiset ja sairastumiset.. No miulla on ollu tässä omat loukkaantumiset, ja Jenna jos joku on osannut sanoa oikeita sanoja oikeeseen aikaan. Kun Jenna ekaa kertaa laitto sairaudestaan miulle viestiä äänitteellä itkusena, pystyykö siinä muka ite olla itkemättä? No en pystyny, en edes muista mitä siinä ajatteli, olin pienessä shokissa.. Miten tällästä voi edes tapahtua näin lähelle? Oon Jennasta tavattoman ylpeä, millä asenteella se vetää! Jenna kun oli täällä meillä vähän aikaa sitten, äitikin sano, että Jennasta ei edes ulospäin huomaa olevansa syöpäpotilas tai millään tavalla sairastunut. MIKÄ MIMMI!! 💖
Mut miust tuntuu, et Jenna tähä alkaa vetää viivaa jos tää pidemmäks jatkuisi. Ehkä pääsen joskus juoruilemaan vähän pidemmin ja tarkemmin tost meiän Viljakaisen Jennasta."

Viimesenä muttei vähäisempänä Vilma tai tuttavallisemmin VeeVee, Laatunen tai mikä vaan. Vilman kanssa kanssa ollaan vietetty viimeset kaks vuotta syvääkin syvemmässä symbioosissa. Entiiä mitä olisin tehny ilman tätä ihmistä! Vilma muutti viikko sitten kesäksi Helsinkiin ja itkuksihan se meni, kun kävin heipat sanomassa.. Miun elämässä on nyt Vilman kokonen aukko täytettävänä, ja se aukko ei oo ihan pieni😅 Vähän pallo hukassa, kun ei voikaan laittaa Vilmalle viestiä että mitä tänään tehdään. Ensimmäinen kuva puhukoon puolestaan millasia töhöjä ja kuinka samalla aaltopituudella ollaan😂

"Tutustuttiin Jenan kanssa ekaa kertaa, kun olimme menossa samalla kyydillä pari vuotta sitten lacrossen U19 maajoukkueleirille Karjaalle. Aluksi ajattelin että ompas hiljaisen ja ujon oloinen tyyppi mutta ennakkoluulot kääntyivät jo kyseisen ajomatkan aikana aivan päälaelleen, huhhuh. Sen jälkeen on menty aika paita&peppu meiningillä, kun vielä kisojen jälkeen muutin itsekin Jyväskylään opiskelemaan. Syksyllä kun kuulin Jenalta syövästä, niin itkuhan siitä ensin tuli ja sitten meni omakin terveys. Onneksi meillä molemmilla on aika kieroutunut huumorintaju, joka on keventänyt mieltä hajottavissakin tilanteissa, ’’Ai sullakin on maanantaina labrapäivä, mennään yhdessä!!’’ tai ’’Sit kyl pidetään Fuck Cancer juhlat ku tää on ohi’’. Asioiden pitäminen mahdollisimman normaalina tällä hetkellä on tosi tärkeää. Tottakai aika ajoin tulee vastaan hetkiä jotka saa musertumaan, kuten esimerkiksi juuri nyt kun Jenalta tulee viesti ’’En haluu mennä sinne’’, tarkoittaen kahdeksatta hoitokertaa.

Olen pitänyt Jenaa aina tosi määrätietoisena ihmisenä mitä etenkin urheiluun tulee. Uskoisin, että syö tällä hetkellä eniten kärsivällisyyttä, kun ei pääse pelaamaan ja treenaamaan muiden kanssa. Ja olen

110% varma, että tämän suon jälkeen tuo tyyppi aikoo kivuta niin korkealle salibandyssä kuin mahdollista."

Dear diary

Niin se vaan on taas kaksi hoitoa ja puoliväli ylitetty edellisen kirjoittelun jälkeen. Tai toivon mukaan puoliväli ylitetty... En uskalla vielä varmaksi mitään sanoa, koska pitää olla myös valmis siihen, että 12 kertaa ei riitä vaan tarvitaan 16. Ensi viikolla jo kuitenkin 8 hoitokerta kolkuttelee ovella, ja toivottavasti sen jälkeen on enää loppurutistus jäljellä.

Kuudennen ja seittemännen hoitokerran välissä pidin päiväkirjaa, jonka meinasin tänne nyt julkasta niin työkin näätte miten miulla viikot useimmiten sujuu.


Tiistai 10. tammikuuta
Hoitopäivä, kuudes kerta ja toivottavasti puoliväli! Aika on klo 13 joten aamulla kerkee nukkumaan pitkään ja käymään tankkaamassa Aimossa (opiskelijaravintola Jypilässä) hyvää ruokaa, kun ruoka vielä maistuu. Neljää erilaista ainetta minuun tipan kautta tiputetaan, ja naama valahtaa niin kalpeeksi jo sairaalalla ollessa, että paha olo tulee pelkästään siitä, kun näkee ittensä peilistä. Aikaa tähän kaikkeen menee noin kolme tuntia, joten 16 aikoihin oon takasin kotona ja symbioituminen oman sängyn kanssa alkaa.

Hoitopäivä...

Keskiviikko 11. tammikuuta – torstai 12. tammikuuta
Nukuttua tulee varmaankin noin 16 tuntia vuorokaudessa, ja sängystä nousen oikeastaan vaan kun pitää välillä koittaa syödäkin jotain. Hereillä ollessa tuijotan jotakin, mitä telkkarista sattuu tulemaan.

Perjantai 13. tammikuuta
Olo alkaa piristyä taas huomattavasti, ja uskalsin päivällä ja illalla lähteä jo liikenteeseen.

Lauantai 14. tammikuuta
Kotipelipäivä! Viikon aikana oli kova haave, että kotipeleissä on pakko päästä käymään kentällä ees pari vaihtoa nyt kun lupakin kovempaan urheiluun oli ennen joulua saatu. Noh, aamulla tulin koppiin ja miut oltiinkin laitettu ihan kenttään mukaan. Ei siinä, ilonen mahdollisuudesta ja ajattelin pelata niin pitkään, kun hyvältä tuntuu ja sykkeet pysyy aisoissa. Pari vaihtoa lipsahtikin sitten pariksi peliksi, kun vauhtiin pääsi eikä ongelmia tullut😁 Vaikka pelit päättyi kahteen tappioon, oli omalla naamalla kotiin päästyä aika kova hymy, mie oikeesti pelasin! Kerkesin mie myös omien pelien välissä käymään kattomassa Happeen naisten peliä.

Todistetusti pelillä, maila ja kädet solmussa. ©Touho Häkkinen

Sunnuntai 15. tammikuuta
Note to self: Kolmen kuukauden melkein totaalilevon jälkeen voisi alottaa vähän rauhallisemmin kuin kahella pelillä😁 Pohkeet ja penikat meinaa räjähtääää... Kunnon lepopäivä, ja illalla käytiin tsekkaamassa Miian kanssa Happeen miesten peliä.

Keskityttiin olennaiseen.

Maanantai 16. tammikuuta
Aimossa ruokaa ja Fiilussa ruokaa, koska ruoka on best. Päivän paras uutinen oli, kun Ilosaarirock on tänä kesänä kolmipäivänen! Oijoi ehdoton place to be, jos oot Joensuusta kotosin ja muutenkin! Illalla kävin lätkimässä sählyä.

Tiistai 17. tammikuuta
Aamu alkaa pirteesti ulkojäillä Vilman kanssa. Saatiin meijän "primetime" kokoonpano kasaan, kun saatiin Ester Skotlannista tänne Jyväskylään! Siitähän se sitten lähti, nimittäin melkonen hysteria, en oo taas hetkeen nauranu niin paljon yhtenä päivänä. Illalla haettiin pizzaa, katottiin Suomen Urheilugaalaa ja ennustettiin meijän tulevaisuutta radiosta tulleista biiseistä. Taisi meijän Skotlannin vahvistus saada jäähynki Tinderiin😂

Primetimen kokoonpano.

Keskiviikko 18. tammikuuta
Primetime hiljeni yöllä vasta 3 aikaan, joten aamulla nukuttiin pitkään. Ester lähti takasin omia maita kohti, ja mie lähin taas vähän neppailemaan Killerille sählyä. Sen jälkeen syömään Fiiluun ja illalla treeneihin.

Fiilubest.

Torstai 19. tammikuuta
Fiilussa ruokaa, illalla treenit ja sen jälkeen Vilman kanssa iltapalaa.

Perjantai 20. tammikuuta
Vaihteeksi Fiilussa ruokaa, Kelan kanssa paperisotaa ja illalla käytiin yllärillä Vilman kanssa kaupasta vähän hyvää ruokaa, ja jumitettiin sohvalla.

Lauantai 21. tammikuuta
Aamu alkaa sählyilyllä Killerillä. Sitten kotiin, ruokaa ja salibandyn Suomen Cupin finaalien kattomista. Illemmalla lähettiin kattomaan Laajavuoreen Red Bull Crashed Ice alamäkiluistelun MM-karkeloita. Sieltä vielä Revoon istumaan iltaa ja juomaan cokista vähintäänkin jännittävässä porukassa, tapahtumiakin riitti😁

On se tämäki laji!

Sunnuntai 22. tammikuuta
Ellu is back! Ellu palasi vaihdosta Tukholmasta ja käytiin vaihtamassa kuulumisia Coffarissa. Illemmalla pääsin Happeen naisten pelaajan Aiskin gradua varten tutkittavaksi. Gradussa tutkitaan salibandyn pelaajien katseen kohdistamista maalintekotilanteessa. Oli kyllä lyhyen sählyurani kuumottavin hetki tähän mennessä, kun monta silmäparia tuijottaa pelkästään sinuu, mitä ratkasuja teet😅 Noh tästä kuvatut videot ja tulokset saa itelleen, ja toivottavasti niistä on apua sitten tulevaisuutta varten!

Maanantai 23. tammikuuta
Labrapäivä, koska seuraavana päivänä on taas hoitopäivä. Kolme putkea verta ja hommat paketissa. Aimossa ruokaa, Killerille neppailemaan, Fiilussa ruokaa ja JBA:n korismatsia kattomaan. Korispelin jälkeen mentiin vielä Vilman kanssa perinteisille "yt-neuvotteluille", eli toisin sanoen Burger Kingiin syömään ja jauhamaan maailman menosta. Tankkaus ainakin taas kohdillaan ennen huomista hoitoa.

Ne kuuluisat "yt-neuvottelut". Ruokabest!

Pääpiirteittäin miun viikot siis sujuu hoitojen välissä näin. Täytyy todeta, että ainakin ruoka on selvästi lähellä sydäntä. Eikä miun viikot yleensä ihan näin tapahtumarikkaita ookkaan, nyt sattu vaan sopivasti asioita tapahtumaan😄 Näppärästi pystyy päättelemään, että kyllähän miun päiviin jää aika paljon "ylimäärästä" ja se meneekin yleensä jumittaessa miten milloinkin.

Ja vaikka mie nyt pelille jo vähän vahingossa eksyinkin niin voi olla että jätän varsinaiset pelihommat vielä muille nyt loppukaudeksi. Kivaahan se oli siitä ei pääse mihinkään, mutta kyllähän sen huomaa ettei fysiikka ole ihan siinä kunnossa mihin on tottunut, eikä se tästä vielä hoitojen aikana hirveesti ainakaan parane. Treenaamaan pääsee kuitenkin nyt jo vähän enemmän niin sekin on jotain! Malttia jos jotain tarvitaankin kovasti just nyt...

Nyt mie pian lähenkin taas kohti treenejä, kun on parempi viikko, joten ylös penkistä, syömään ja kohti hallia!

New year – new me, eiku...

Viimeset viikot ovat olleet melko vauhdikkaita... joulu, uusi vuosi ja synttärit! Mahtui sinne joulun ja uuden vuoden väliin myös viides hoitokerta ja lääkärin vastaanotto liittyen ensimmäiseen kontrollikuvaukseen. Lääkäriltä saatiin hyviä uutisia, sillä hoitovaste on tällä hetkellä hyvä! Aktiivisuus on vähentynyt, arpeutuminen alkanut ja pernassa ollut pesäke on hävinnyt jo kokonaan. Enää jäljellä siis keuhkojen välissä oleva pahkura, joka sekin on pienentynyt jo kolmasosan. Hoitojen puolivälikin kolkuttetelee ilman takapakkeja toivottavasti huomenna tiistaina😎 Puoliväli tulee varmasti olemaan henkisesti iso juttu, koska sitten hoitokertoja alkaa olemaan vähemmän jäljellä kuin mitä niitä on takana.

Uusi vuosikin tosiaan vaihtui, ja on taas aika perinteisille "uusi vuosi – uusi minä" -ajattelijoille. Yleensä en ite näihin kiihkoilijoihin kuulu, koska mikä päivä vaan voi muuttaa itteään jos haluaa, mutta nyt mie vaan tiiän että 2017 tulee olemaan miun vuosi! Jos viimeset pari vuotta onkin tuntunut siltä, että meno on ollut melkosta vuoristorataa niin kyllä täytyy myöntää, että vuosi 2016 vei voiton. Viime vuonna mentiin pohjiin, mutta siitäkin jäätiin henkiin💪 Ja hei, pohjalta on onneksi vaan yks suunta ja se on ylöspäin! Enpähän voi ainakaan sanoa, että olisin se J. Karjalaisen laulusta tuttu mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. On kyllä tapahtunut, välillä vähän liikaakin, joten toivotaan tästä vuodesta ainakin hieman tasasempaa kuin aiemmista. Vuoden vaihteessa tuli myös selattua kuvia viime vuodelta, ja niitä katellessa muistin, että miehän oon liigadebyyttini salibandykentillä jo tehnyt😄 En pelaajana tosin, mutta viime helmikuussa Happee vs. O2 naisten derbypelissä miut pystyi bongaamaan kentältä Heimo Hirvenä.  Kaikkeen sitä tulee lupauduttua... who knows, ehkä Heimo tekee comebackin vielä tällä kaudella... Debyytti oli kuitenkin sen verran vakuuttava, että myöhemmin keväällä minuu pyydettiin vielä Happeen miesten välieräpeliinkin hirveilemään.


Liigadebyytti! Pääsin osalliseksi derbyssä myös lämärikisaan. Miten tätä mailaa ajetaan...? Kuvat napannut Ismo Nybacka.

Uuden vuoden otin vastaan Lahden kupeessa Kuivannolla paikallisen pikkukuppilan pihalla juosten väärään suuntaan lähteneitä raketteja karkuun. Olin viettämässä uutta vuotta kaverini kotona, ja ohjelmassa ei ollut muuta kuin palju, ruoka ja rentoilu. Lahdesta matka jatkui uuden vuoden jälkeen Lappeenrantaan moikkaamaan vanhoja tuttuja kavereita ja paikkoja, sillä lukioikäsenä tuli palloiltua koriksen perässä Lappeenrannassa. Enpä olisi pari vuotta sitten uskonut, kun viimeisen A-junnuvuoden jälkeen Lappeenrannan Urkilla sain SM-hopean kaulaani, että joku päivä heilun kyseisessä hallissa sählymailan kanssa samaan aikaan, kun entinen seurani Catz treenaa korista vieressä (kiitos Haksalle, kun sain palloilla kentän sivussa!). Noh, elämä vie eteenpäin😁

Muutama kerta tullu jäätyä tällä asemalla pois.

Reissuviikko jatkui vielä Lappeenrannan jälkeen Joensuun vierailulla, ja ohjelmassa oli muun muassa Katajan Champions Leaguen korispeli, johon olin saanut iskältä joululahjaksi VIP-liput. VIP-liput olivat kuitenkin vielä pieni ylläri, sillä iskä yllätti paikan päällä vielä toisenkin kerran. Paljastui nimittäin, että iskä tuntee miesten salibandymaajoukkueen päävalmentajan Petri Kettusen, kun Pete pamahti samaan pöytään syömään. Hetken piti kattoa, mistä mies on oikein tuttu, mutta nopeesti vastaus tuli mieleen. Toivottavasti tästä kohtaamisesta siirtyi jonkunnäköstä salibandyviisautta miunkin päähän!😎

Pic or didn't happen!

Ikävuosia tuli tosiaan tammikuun 5. päivä 22 täyteen, joko saa ikäkriiseillä? Juuri sopivasti synttäripäivänä sain Oxdogilta sponssina paketin käsiini, joka sisälti muun muassa sen haaveissa olleen uuden mailan! Loistava synttärilahja, iso kiitos Oxdogille😊 Sormet syyhyten lähen kohta toista kertaa testailemaan uutta mailaa!