Ihan ensimmäisenä on sanottava, että paljon rankempaa koko jutussa on ehottomasti ollut henkinen kuin fyysinen puoli. Nuutunut olo kestää hoitojen jälkeen pari päivää, mutta henkisesti joudut tappelemaan päivittäin asian kanssa. Kaikkein pahinta on aina uudelleen ja uudelleen ittensä kerääminen koomailun jälkeen liikenteeseen. Sekin nimittäin lopulta auttaa väsyneen olon poistumiseen, kun vaan saa ittensä vähän liikkeelle. Viikonpäivätkin ovat menettäneet merkitystään, kun oikeastaan ainut, mistä huomaat arkipäivien ja viikonlopun eron on se, että viikonloppuna saattaa päivisinkin jo saada jostain kaverista seuraa. Oon myös tosi kärttynen pari päivää ennen ja jälkeen hoitojen, enkä pahemmin oo juttutuulella. Joten jos kuulut niihin, joille jaksan tuona aikana vastailla viesteihin, snäppäillä ja jutella niin pidän sinuu ehottomasti hyvänä tyyppinä! Lasken myös tahtomattani päiviä, kuinka monta päivää miulla on vielä aikaa "elää" ennen kuin taas tapellaan kooman kanssa. Aina kun kerkeän parin viikon aikana asian just ja just unohtamaan, niin totuus iskee päin kasvoja, kun seuraava hoito odottaa jo parin päivän päässä. Onhan se karua ajatella, että nytkin olin sunnuntaina pelireissulla pelaamassa ja alkulämmöillä pyörimässä leikkipuiston laitteissa onneni kukkuloilla niin kuin muutkin, ja siitä kahden päivän päästä ollaankin taas tipassa kiinni.
Toisena otetaan esille ihmiset. Suurin syy blogin kirjoittamisen alottamiselle, ja siihen miksi halusin tehdä koko jutusta niin avointa oli se, kun tiesin että juttu leviää kuitenkin aina jotain kautta eteenpäin ja eteenpäin. Tarkotuksena kitkeä selän takana puhumista, väärän tiedon leviämistä ja sitä, että ihan joka päivä ei tarvitsisi vastailla kysymyksiin miten miulla menee. Noh melko hyvin taktiikka onkin toiminut. Oon silti saanut kuulla muun muassa olleeni kaksi kuukautta sairaalassa, vaikka käsittääkseni en oo ollut. Jutun on vielä laittanut liikkeelle ihminen, jota pidin miun kaverina, mutta ei hänestä oo mitään kuulunut koko aikana. Sanotaanko että tuntuu aika hyvältä.... Ja hei, kyllä ne jutut ja juoruilut miun korviin aina jotakin kautta kantautuu uskokaa pois.
Jotkut "kavereista" onkin kadonnut tuhkana tuuleen, mutta tiiän ainakin että ei ne koskaan oo oikeesti miun kavereita olleetkaan enkä heitä sen kummemmin elämääni enää kaipaa. Hyvä vaan että tuli esille. Kadonneet kaverit ovat vaan saaneet miut miettimään, miksi jotkut ennestään tuntemattomat tutut ovat olleet niin kivoja minuu kohtaan, jos kaikki kaveritkaan ei oo ollut. Ajatus mikä aina välillä väkisinkin tulee mieleen on että minuu vaan säälitään ja ollaan siksi kivoja, eikä uskalleta sanoa sairaalle ihmiselle, että ole nyt jo hiljaa. Toivon ja tiiän että asia ei näin todennäkösesti ole, eihän kukaan voi olla niin tekopyhä (ainakaan toivottavasti), mutta nämä on vaan näitä ajatuksia mitä väkisinkin välillä tulee. Kyllä niitä oikeesti hyviä ja välittäviä tyyppejä on olemassa! En kuitenkaan kaipaa mitään ekstrasääliä, joten ennen kaikkea toivon että kukaan ei säälistä pidä minuun yhteyttä ja että miulle ollaan rehellisiä, en mie siitä rikki mene! Oon myös saanut kuulla esimerkiksi lauseita "no mutta en kehtaa valittaa siulle" tai "eihän tää oo mitään verrattuna sinuun". Mie kuitenkin elän siitä että miulle puhutaan ja valitetaan normaalin elämän asioista niinku ennenkin! Jokaisen huolet ja ongelmat on miun mielestä riippuvaisia kunkin senhetkisestä elämäntilanteesta. Jotakin stressaa 7 päivän työputki, ja jotakin toista se, kun hiuksista tulikin väärän väriset. Minuu stressaa tällä hetkellä syöpä, mutta en silti koe että miun ongelma on eriarvosempi kuin muiden ongelmat, joten kyllä miulle saa avautua asioista mitkä huolettaa! Oon ihan sama ihminen kuin ennenkin, ei yks lääkärin diagnoosi miusta tee erilaista, joten minuu saa ja pitää kohdella ihan samalla tavalla kuin ennenkin.
Kolmantena täytyy ottaa mukaan kehossa tapahtuneet muutokset. Hiukset hiukset ja hiukset... kovin montaa karvaa ei miun päässä enää ole, mutta on niitä enemmän kuin niitä pitäisi olla! Miunhan olisi pitänyt olla kalju jo ainakin kolme kuukautta, mutta oon vaan nähtävästi niin kovapäinen, että en oo hiuksistani suostunu kokonaan luopumaan! Olin jo ihan valmistautunut ajamaan hiukset pois sitten kun sen aika on, mutta mitä todennäkösimmin tältä tapahtumalta vältytään. Ihan hirveesti minuu ei kuitenkaan enää nää julkisilla paikoilla ilman pipoa, mutta pipo on muutenkin niin vakiovaruste omassa päässä, että suurta eroa ei ees tajua. Käytännössä aina miulla on ollut pitkät hiukset, ja kieltämättä on välillä ollut ikävä katella vanhoja kuvia, kun ei oikeestaan ees muista, että joskus on ollut ihan oikeesti hiukset. Ei sillä, miun itsetunto ei oo hiuksista kiinni ja heitän ite myös vitsiä rotanhännästäni😁 Kerran sanoin muun muassa kaverilleni "katoin vanhoja kuvia ja aattelin että olispa kiva värjätä hiukset taas tummaksi... mut sitten aattelin että olispa ylipäätään kiva että olis ne hiukset!". Kaveri alkoi nauramaan ja hetken päästä kysyi "saako tälle nyt oikeestaan ees nauraa?". Voi kyllä saa, en mie heittäisi tuommosta läppää jos ottaisin siitä itteeni!
Terve järki miulla on myös ollut sen verran mukana, kun kuitenkin urheilen tilanteeseeni nähden aika paljon niin oon myös ehkä tietosesti syönyt vähän yli tarpeen. En halua että pyörryn jonnekin kentälle sen takia, että oon syönyt huonosti. En myöskään oo pahemmin rajottanut syömisiäni, kun ihan tarpeeksi on muutakin stressattavaa. Kun on tehnyt mieli pizzaa, oon syönyt pizzaa. Kun on tehnyt mieli suklaata, oon syönyt suklaata. Kyllähän se kuitenkin näkyy että urheilemaan en oo päässyt samaa tahtia kuin normaalisti. Varsinaisesti en oo lihonnut ollenkaan, paino on pysynyt samoissa lukemissa, mutta... lihakset on tippuneet pois ja tilalle on tullut jotakin muuta. Ei sillä että mitenkään iso olisin vieläkään, mutta täytyy sanoa rehellisesti, että en oo tyytyväinen siihen peilikuvaan, mikä minuu tällä hetkellä tuijottaa peilistä takasin. Koko ikänsä urheilleena ja melko hyvässä kunnossa olleena se on iso paikka, kun ne vatsalihakset ei enää paistakaan nätisti. Kuulostaa pinnalliselta, mutta en vaan oo tottunut kroppaani tämmösenä. Myös pelatessa luonnollisesti huomaat, että nopeus ja fysiikka ei ole sitä tasoa mihin oot tottunut. Samoin puntilla miusta on tullut todellinen rimpula. Onneksi tämä on kuitenkin vaan tilapäistä, ja pian oon taas iskussa kunhan treenaamaan pääsen kunnolla! En myöskään voi koskaan lopettaa urheilua ihan jo sen takia, että ruoka on vaan niin hyvää ja syöminen kivaa😂
Siinäpä varmaan ne isoimmat asiat, mitä on joutunut kohtaamaan ja käsittelemään. Toivottavasti ei lipsahtanut avautumiset liian pitkäksi ja jaksoitte lukea. Mutta hei! Enää kaksi hoitoa (toivottavasti) jäljellä, just kohta lähden ottamaan niistä sen toisen, ja sitten oliskin enää yksi jäljellä, voitteko kuvitella!! Vähiin käy ennen kuin loppuu.
Kuvia ei avautumispostaus sen kummemin saa, antaa tekstin puhua puolestaan. Mutta alla oleva quote sopii miun mielestä enemmän kuin nenä päähän tähän postaukseen, kuvastaa erittäin hyvin sitä mitä sotaa käyn pääni sisällä käytännössä päivittäin😁
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti